Itken Palestiinan puolesta.
Huudan ihmisille: ”Kuunnelkaa!”
Mua katsotaan, mutta katseet kääntyvät nopeasti pois.
Miksi ne katsoo poispäin?
Mähän yritän auttaa.
Huudan: ”Ne kärsii siellä!”
”Me ei voida antaa tän tapahtua!”
Ihmiset katsoo mua, mutta ne ei sano mitään.
En näe niiden silmissä mitään muuta, kuin ahdistusta siitä, että ylipäätään puhun ja käytän ääntäni.
Ne ahdistuu musta?!
Musta, joka avaa suunsa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta!
Ne mieluummin ahdistuu musta ja mun puheista, kuin kauheudesta, joka tapahtuu maailmalla.
”Sun ei pitäis ottaa niin paljon maailman surua hartioillesi” Mulle sanottiin.
Mietin, miksi te ette ota sitä surua ollenkaan omillenne.
Eikö me oltais vahvempia yhdessä?
Eikö taakka olis helpompi kantaa yhdessä?
Taakka on raskas, mutta ei auta sulkea silmiään.
Muuten antaa vallan pahalle ja sulkee pois inhimillisyyden.
Niin ei voi rauhaa saavuttaa.
Me ei osata enää tuntea tai ottaa toisten tunteita vastaan.
Me ei pidetä enää oikeudenmukaisuutta tärkeimpänä asiana elämässä.
Eikä sitä, että kannetaan yhdessä taakka ja taistellaan paremman maailman puolesta.
Me valitaan mieluummin sulkea tunteet pois.
Mutta millaista elämää se on?
Miten me voidaan mieluummin elää tuntematta, kun tuntea?
Me ollaan suunniteltu koko meidän yhteiskunta tekemiselle eikä tuntemiselle, vaikka tunteet on meidän kompassi.
Ne osoittaa meille meidän arvot
Ne osoittaa meille, kun me koetaan epäoikeudenmukaisuutta.
Ne osoittaa meille, kenen kanssa meillä on hyvä olla.
Ne osoittaa meille, mitkä teot suututtaa.
Ne osoittaa meille, mitkä asiat pelottaa.
Me ollaan päätetty kulkea ilman kompassia.
Ja katsokaa nyt ympärillenne,
mitä se on saanut aikaan.
Se on tuonut meille sotia, nälänhätää, epäoikeudenmukaisuutta, orjuutta, rasismia, luontokadon ja ilmastohätätilan.
Jos me opeteltais taas tuntemaan ja kantamaan se tunteiden taakka yhdessä.
Voisiko päästä takaisin käsiksi siihen ihmisyyteen, jossa heikompia puolustetaan?
Jossa me autetaan toisiamme ja kuunnellaan toisiamme.
Tuetaan toisiamme ja tunnetaan maailman surut, mutta myös ilot yhdessä.
Jatkan huutamista.
Itken, suren, raivoan.
Mut otetaan kiinni, mua halataan ja lohdutetaan.
Mun vierellä seistään ja marssitaan.
Me huudetaan yhdessä, niin kovaa, että koko maailma kuulee.
Me huudetaan oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puolesta.
Maailma, jonka toivon näkeväni.
Teksti: Rosa Puusaari
Kuva: Eemil Friman
