Tottelemattomuus­akatemia: Taistelu talviunista

”Jäykältä tuntuvat hartiani, pitäisi varmaan pilateksessa käydä. Ei vaan nyt yksikään tunneista sovi kalenteriin, kesällä sitten. Karvanlähtöajankin pitäisi alkaa vasta keväällä”, tuumi karhu silittäen harvenevaa turkkiaan.

Karhua oli jo pitkään vaivannut väsymys. Se oli hiipinyt arkeen asteittain päivien lyhentyessä talvea kohti. Hänen oli vaikea nousta aamuisin sängystä ja tarttua toimeen. Töistä ei tuntunut tulevan valmiita enää millään, ja toisinaan hän torkahti työpöytänsä ääreen keskellä päivää. Joskus karhu muisteli, kuinka isovanhemmat olivat kertoneet hänelle talviunista. Pitkän vuoden väsyttämät karhut kömpivät tuolloin pimenevien päivien saattelemina täkkiensä alle, eivätkä nähneet aurinkoa kuin sen ollessa kauneimmillaan. Kevään ensimmäisten säteiden houkuttelemina karhut nousivat taas uuteen vuoteen, nyt täynnä puhtia lajityypillisen lepohetkensä ansiosta. Sittemmin talviunista oli ilmeisesti luovuttu sähkövalojen ansiosta, jotka lisäsivät työtehokkuutta ympäri vuoden.

”Siinäpä ratkaisu tähänkin energiakriisiin! Valot pois silloin kun niitä ei ole. Karhut pääsevät unihiekoistaan vällyjen väliin vetäytymällä, eivät sinivaloon sokaistumalla”, Karhu tuumi. Sitten hän hieraisi silmiään ja huokaisten palasi muisteloistaan ruudulla hehkuvien keskeneräisten tiedostojen äärelle.

Sälekaihdinten läpi karhu näki, kuinka vasten harmaata taivasta jotkut viisaammat ja vapaammat lensivät jo kohti etelää. Golfmailat viuhuen he suuntasivat kohti lomaosakkeitaan, autuaan tietämättöminä purkkivitamiinien tärkeydestä. ”Kyllä minäkin suuntaisin etelään, jos olisin eläkeläinen”, pohti Karhu. ”Tai hanhi.”

”Onko ongelma todella vain meissä? Olemmeko yksinkertaisesti heikompia yksilöitä kuin muut? Kettu ja pöllö näyttävät pärjäävän oikein mainiosti. Riekko ja jäniksetkin vaihtavat vain väriä eivätkä ole millänsäkään”, pohti Karhu ystävälleen Siilille. Siili oli lukuisten yritysten jälkeen saanut Karhun lähtemään kävelylle kanssaan. Hänkin tarvitsi vertaistukea lähes horteiseen syysväsymykseensä ja oli huolissaan Karhusta. Siili oli tilanteeseen kyllästynyt ja vaati muutosta.

”Ei, en suostu uskomaan. On ihan tutkittu juttu, että tietyt eläimet tarvitsevat enemmän unta pimeän ja kylmän koittaessa. Jotkut puhuvat jopa talviunista!”

Karhu oli itsekin etsinyt tietoa väsymyksestään, ja hänen oireensa täsmäsivät loppuun palamiseen. Tunnistettuaan tilansa karhu oli pyytänyt pomoltaan sairauslomaa. Vaan pomo kuittasikin pyynnön kiinnittämällä kirkasvalolampun Karhun työpisteeseen. Karhusta tuntui, ettei pomo ihan ymmärtänyt, mitä hän oli tarkoittanut; olihan tämä varis, jota ei pimeys juuri hetkauttanut. Karhu kertoi kokemuksestaan Siilille, joka julisti: ”Tarvitsemme lajityypillisen oikeuden uneen!”

Ja niin karhut, siilit, sammakot, mäyrät ja supikoirat valtasivat kaupungin kadut. Lakon uhalla he vaativat lakisääteistä talviunilomaa kyetäkseen työntekoon ja mielekkääseen arkieloon vielä tulevina vuosinakin. Mielenilmaus unioikeuden puolesta saavutti suuren mediahuomion, mistä Karhu ja Siili kovin ilahtuivat.

Seuraavana maanantaina töihin laahustaessaan Karhu jännitti, oliko ilmaus saavuttanut myös kirkasvalolamppuja jakelevan pomon huomion. Varis pyysi Karhun heti toimistoonsa, ja pahoitteli aiempaa virhettään.

”En tullut ajatelleeksi, että eri eläimillä on erilaiset tarpeet”, pomo selitti, ”mutta nyt ymmärrän! Mene siis heti kotiin, ja nuku jokaisen edellisenkin talven edestä.”

Ja niin saivat kaikki siilit, karhut ja muut talvella nukkuvat eläimet vuosittaisen talviunirauhansa, eivätkä heidän työpuhelimensa takuulla hälyttäneet ennen kevättä.

Teksti: Saara Heimsch ja Eevi Kaila
Kuvat: Eevi Kaila

Kirjoittajat ovat taloustieteen opiskelijoita talviunien tarpeessa.