Syyskuussa kirjoitin anonyymin artikkelin, jossa kerroin maatalouskoulujen ongelmista. Mitä sen jälkeen tapahtui?
22.9.2023 julkaistiin artikkelini ”Maatalousoppilaitoksissa muhii vakavia ongelmia” (Voima.fi ja Rauhanpuolustaja 4/2023). Kolme päivää myöhemmin juttu leviää kouluumme. Anonymiteettini särkyy. Kaikki tietävät nyt, mitä olen tehnyt. Neljäntenä päivänä artikkelin julkaisusta koulumme opiskelijalehden kannessa on kuva minusta ja artikkelistani alatekstillä ”Busted”. Käännän seuraavan sivun: ”Opiskelijat eivät suosita: sadetta, Sepon haarukan häviämistä, kommunisteja ja älyttömyyksien kirjoittelua internettiin.” Samana iltana koulutuspäällikkömme kehottaa minua ottamaan yhteyttä poliisiin, jos opiskelijoidemme käytös minua kohtaan kiihtyy liikaa.
Viikon päästä julkaisusta saavun ensimmäistä kertaa kampukselle. Minua salakuvataan. Mies, joka jakoi juttuni opiskelijoillemme ja kertoi sen olevan minun, nappaa minusta kuvan ulkona keskustelemassa ihmisten kanssa. Salama välähtää. Ehdin melkein poseerata. Seuraavassa opiskelijalehdessä: ”Opiskelijat eivät suosita: ulinaa, ulinaa ylipäätään, kommunisteja kampuksella, kommunisteja ylipäätään.”
Seuraavana päivänä vanha luokkalaiseni ammattikoulusta laittaa minulle viestiä. Hän tunnisti vanhat opettajamme tekstistä ja on pahoillaan puolestani.
30. syyskuuta artikkelini on tavoittanut koulumme johtoportaan. Johtajat tahtovat kuulla lisää tilanteestani.
Kuukautta myöhemmin olen opiskelijatapahtumassa. Tervetuliaspuheessa heitetään useaan otteeseen läppää artikkelistani. Koko sali nauraa mukana. Opettajat kuuntelevat hiljaa – eivät puutu puheeseen sen aikana tai sen jälkeen.
Kaksi kuukautta artikkelin julkaisusta kirjoitan tätä tekstiä. Kohu ympärilläni on laantunut, mutta tämä prosessi on muuttanut elämääni merkittävästi. En ole enää vaan joku Arska, vaan se Arska joka kirjoitti artikkelin. Olen ollut kovin yllättynyt (ja sitäkin tyytyväisempi) siitä, kuinka paljon artikkeli on saanut näkyvyyttä ja herättänyt keskustelua. Eräs tuttava koulustani sanoi: ”Se sun juttu oli… ihan ok.” Eräs toinen kirjoitti Facebookiin pitkän ja tunteikkaan postauksen, jossa hän kertoi siitä, kuinka mitään ei enää nykyään saa sanoa ja maalaisjuntti valkoinen cis-heteromies on ehdottomasti sorretuin ihmisryhmä ikinä. Yksi koulukaverini kysyi: ”Miksi et edes odottanut siihen saakka että valmistut?” Totesin lempeästi, että se olisi ollut aivan liian kilttiä.
Nämä reaktiot osoittavat hyvin sen, minkä takia artikkelini tarvitsi kirjoittaa. Yhtä lailla reaktiot kuitenkin selittävät myös sen, miksi epäkohdista vaikeneminen on helpompaa. Tavallaan minua kiehtoo ajatus siitä, että olisin julkaissut jutun omalla nimelläni. Olisin halunnut nähdä, minkälaista palautetta olisin saanut henkilökohtaisesti myös niistä ryhmistä, joissa minua ei tunnistettu. Tällä kertaa omalla nimellä kirjoittaminen tuntui liian pelottavalta, mutta joskus tulevaisuudessa haluaisin tehdä sen.
Olen hyvin liikuttunut kaikesta tuesta, kauniista sanoista ja kohtalotovereiden ulostuloista, joita olen saanut vastaanottaa. Sanon siis nyt kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos! Autatte minua olemaan päivä päivältä rohkeampi. Toivottavasti myös minun läsnäolollani on tuo sama vaikutus juuri sinuun.
Ensi kertaan, lämpimin terveisin Arska <3
