Teemu Mäen näyttely Muistatko Tšetšenian? / Do You Remember Chechnya? oli huhtikuussa esillä Helsingissä kulttuurikeskus Caisan galleriassa. Tšetšenia on Suomessa yhä melko huonosti tunnettu aihe, josta ei nykyisin uutisoida juuri lainkaan. Viimeksi se on noussut esiin Venäjän hyökättyä Ukrainaan, ja silloinkin näkyvyys on koskenut vain Kadyrovin joukkoja Ukrainassa. Mäki – ja moni muukin – on sitä mieltä, että Putinin Venäjä ei olisi koskaan hyökännyt Ukrainaan, ellei heillä olisi ollut Tšetšenian sotien ja alistamisen seurauksena käsitys, että menetelmä toimii.

Mäen näyttely koostui maalauksista, teksteistä ja videoista. Maalauksia on vuosilta 2012–2023, uusin on tämän vuoden maaliskuussa valmistunut muotokuva Hadižat Gatajevasta ja Malik Gatajevista.

Tšetšeenit haluavat muutosta

Teemu Mäki kiinnostui Tšetšeniasta 90-luvun puolivälissä, ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana.

”Sodan epäoikeudenmukaisuus ja tuhoisuus ohitettiin Suomessa mielestäni ihmeellisen välinpitämättömästi, joko olkapäitä kohautellen tai reaalipolitiikkaan vedoten. Monet sanoivat: ’Surkea sota, mutta ei liity meihin’, toiset: ’Surkea sota, mutta hyvien suhteiden säilyttäminen Venäjään on tärkeämpää kuin tämän sodan vastustaminen.’ Olin ja olen eri mieltä. Kiinnostukseeni vaikutti myös kokemukseni Venäjällä, missä siihen aikaan usein vierailin omien taidetouhujeni merkeissä. Olin yllättynyt, että lähes kaikki tapaamani venäläiset Pietarissa ja Moskovassa pitivät Venäjän sotatoimia Tšetšeniassa oikeutettuina ja välttämättöminä: ’Eihän tšetšeenien kanssa voi neuvotella, nehän on kautta historian olleet rosvokansaa.’

Tšetšenian sodat kiinnostavat minua myös samalla tavalla kuin esimerkiksi Irakissa ja Syyriassa käydyt sodat, koska globalisoituneessa maailmassa on entistäkin selvempää, että tämäntyyppiset sodat ja muut katastrofit ovat koko maailman asia ja kaikkien vastuulla. Se, miten reagoimme – yksilöinä ja yhteiskuntina – näihin sotiin tai vaikkapa Amazonin sademetsien tuhoutumiseen, kertoo meistä ja sivilisaatiostamme olennaisia asioita, joihin meidän on oman itseymmärryksemme ja tulevaisuutemme vuoksi syytä perehtyä.”

Mäki seuraa nykyään Tšetšenian tapahtumia etäältä. Tietoa hän saa osana normaalia uutisvirtaa ja lukemalla Tšetšeniaa käsitteleviä kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita.

Eräältä Suomeen paenneelta ja täällä useita vuosia asuneelta tšetšeeniltä Mäki kuuli, että sekä Tšetšeniassa että Suomessa asuvien tšetšeenien keskuudessa on tapahtunut jyrkähkö jakautuminen ”uskovaisiin” ja ”demokraattisiin”. Molemmat tahot odottavat Putinin ja Kadyrovin kuolemaa ja ovat varmoja, että sen jälkeen itsenäisyys koittaa. Mutta edelliset haluavat perustaa islamilaisen valtion ja jälkimmäiset maallisen demokratian, jossa uskonto on jokaisen yksityisasia.

”En voi tietää, kuinka osuva tuo käsitys on, mutta olen kuullut saman näkemyksen monilta muiltakin. Suuret mielipidemuutokset tapahtuvat usein suurelta osin pinnan alla. Kun ihmisten näkemykset radikaalisti muuttuvat, eivät ne automaattisesti tule julki. Väkivallan tai nolatuksi tulemisen uhka voi saada ihmiset pitämään todelliset käsityksensä salassa. Vasta kun Kadyrovin ja Putinin ote Tšetšeniasta kirpoaa, näemme mitä Tšetšenian asukkaat oikeasti haluavat.”

”Tunnen hieman paremmin Palestiinan tilannetta – siellä olen käynytkin, toisin kuin Tšetšeniassa – ja Palestiinasta olen oppinut, miten joustavasti ihmiset voivat suhtautua esimerkiksi uskontoihin ja vallitseviin käytäntöihin. Nyt kun Israel niin rajusti alistaa ja vainoaa palestiinalaisia, suuri osa heistä turvautuu tavalla tai toisella islamin johonkin muotoon. Mutta jos Israelin heihin kohdistama vaino loppuu, tilanne voi totaalisesti muuttua. Emme tiedä, miten maallinen tai moniuskontoinen palestiinalaisten yhteisöstä tulee, kun nykyinen fyysinen ja kulttuurinen sotatila Israelin kanssa loppuu.”

Kriittinen ja poliittinen taide

Mäen Tšetšenia-näyttely on ensi vuonna esillä ainakin Turussa, jonne on kuvataiteilijakaksikko Minna Havukaisen ja Susanna Vuorion aloitteesta perusteilla uusi Kriittinen Galleria / Critical Gallery. He ehdottivat ideaa ystävälleen Mäelle, joka lähti mielellään mukaan.

”Perustimme yhdistyksen tätä tarkoitusta varten ja saimme alkurahoitusta Suomen Kulttuurirahastolta ja Taikelta. Galleria aloittaa keväällä 2024 ja keskittyy yhteiskunnallisesti aktiiviseen taiteeseen, josta Muistatko Tšetšenian? -näyttely yrittää olla esimerkki.”

”Raja yhteiskunnallisesti aktiivisen ja passiivisen taiteen – tai poliittisen ja ei-poliittisen taiteen – välillä on tietenkin epäselvä. On paljon taidetta, joka yrittää olla ’puhdasta taidetta’, taidetta taiteen vuoksi, ja kiistää ottavansa mitään kantaa taiteen ulkopuolisiin asioihin. Osa tästä taiteesta onkin poliittisesti melko neutraalia tai ainakin konformistista, eli vallitsevia arvoja, tottumuksia ja kauneuskäsityksiä noudattavaa ja vahvistavaa. Mutta toisaalta osa tästä ’epäpoliittisesta’ taiteesta on – tekijänsä luuloista huolimatta – poliittisesti erittäin aktiivista ja omaa vahvan yhteiskunnallisen vaikutuksen. Toisaalta on myös taidetta, joka yrittää olla poliittisesti kovin aktiivista, mutta epäonnistuu siinä ja on oikeastaan vain kasa korulauseita jonkin ilmeisen yhteiskunnallisen päämäärän puolesta. Ja tietenkin on myös niin, että kaikki taide on tavalla tai toisella poliittista, eli jokainen taideteos on jonkin maailmankatsomuksellisen käsityksen ja ihmiskäsityksen ruumiillistuma ja ilmaus. Me kolme Kriittisen gallerian perustajaa halusimme paikan taiteelle, joka yrittää käsitellä maailman menoa ja vaikuttaa siihen, on se sitten Bertolt Brechtin tai hänen näennäisen vastakohtansa Theodor Adornon hengessä – tai jonkun muun esimerkkiä seuraten.”

Teemu Mäki on mukana Taideyliopiston dosentti Raisa Fosterin, Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Juha Mäkisen ja tohtoriopiskelija Laura Puumalan kanssa ympäristösota-tutkimushankkeessa, jonka aiheena ovat ympäristökriisien ja sotien väliset yhteydet. Niitä tutkitaan tieteen ja taiteen keinoin.

”Lähtökohtana ovat: A) ympäristökriisit aiheuttavat sotia (’Vihollinen aiheutti ilmastonmuutoksen, nyt meidän pitää hyökätä ja valloittaa uusi, elinkelpoinen alue, missä voimme elää’), B) sotia voidaan käydä myös ympäristökriisien estämiseksi (’Meidän pitää estää vihollista tuhoamasta viimeistä aarniometsää’), ja C) joskus sodankäynnissä käytetään ympäristökriisiä aseena (’Meidän pitää tuhota vihollisen vesivarannot’).

Kirjoitamme vertaisarvioituja artikkeleita, mutta sen lisäksi tuloksena on varmasti myös taideteoksia. Olennaisin taiteellis-tieteellinen haaste mielestäni tässä on se, miten tieteentekijät voivat saada jotain omalle työlleen hyödyllistä taiteilijoilta. Toisin päin ei ole mitään ongelmaa: taiteilijan on helppo saada ravintoa työlleen tieteentekijöiden työstä. Toisaalta nämä aspektit voidaan tuoda yhteen niitä varsinaisesti sekoittamatta. Omalla pienellä tavallaan Muistatko Tšetšenian? -näyttelyssäkin oli pyrkimystä tähän, sillä esillä oli maalauksia ja julistemuotoon taitettuja lyhyitä artikkeleita sekä minulta että tiedepuolen tutkijoilta (ja myös Raisa Fosterilta).”

Demokraattinen sosialisti Lapualta

Teemu Mäki on syntynyt Lapualla, ja eteläpohjanmaalaisuus on näkynyt hänen tekemisissään.

”Nuorena eteläpohjalaisuuteni ilmeni niin, että olin usein itsevarma öykkäri ja lähes täysin yhteistyökyvytön. Etelä-Pohjanmaallahan arvostetaan perinteisesti itsenäisyyttä, omin voimin yrittämistä ja myös ylpeyttä ja uhmaa, semmoista ’minä vastaan maailma, vaikka turpaan tulisi’ -asennetta.

Vanhemmiten olen toivoakseni muuttunut. Olen nykyään vähemmän paska ihminen. Olen myös mielestäni tosi yhteistyökykyinen. Olen kuitenkin säilyttänyt ja ehkä jopa kehittänyt eteläpohjalaisuuttani jonkinlaiseen stoalaiseen suuntaan: teen taiteessa mitä tykkään, olen yhtä itsepäinen ja itsenäinen kuin ennenkin, en kaipaa kenenkään hyväksyntää enkä kannustusta, mutta olen silti kiinnostunut siitä, miten ihmiset työni kokevat, ja saan sekä vihaisesta palautteesta että fanipostista ideoita ja hengenravintoa työlleni.”

”Etelä-Pohjanmaa on Suomen sisällissodan ajoista lähtien ollut Suomen oikeistolaisinta seutua, mutta minä olen sosialisti – tai demokraattinen sosialisti, kuten Bernie Sanders sanoisi. Nuorena oli kiva olla tässäkin asiassa vastarannan kiiski, mutta vanhemmiten olen yrittänyt opetella puhumaan – sekä taiteessa että muussa elämässä – sellaisella tavalla, että en karkoittaisi vaikkapa niitä oikeistolaisia, jotka ainakin olettavat olevansa eri mieltä kanssani, vaan pääsisin samalle aaltopituudelle. En halua katkaista keskusteluyhteyttä kehenkään, vaan päinvastoin luoda sitä kaikkien kanssa, myös niiden, joiden maailmankatsomusta tai käytöstä pidän haitallisena.”

Onnellinen loppu passivoi

”Muinaisesta väitöskirjastani lähtien olen esittänyt, että parhaimmillaan taide on filosofis-poliittista pohdiskelua ja toimintaa, aivan erityisen kokonaisvaltaisella ja joustavalla tavalla. Minusta on turha pelätä, että taide orjuutettaisiin, instrumentalisoitaisiin vain jonkin asian ’välineeksi’. Jos taiteilijalla on taiteellinen vapaus ja uskallusta pyrkiä taiteessaan löytämään ja luomaan jotain sellaista, mitä hän ei vielä tiedä, ymmärrä tai mistä hän ei ehkä vielä osaa nauttia, niin kaikki on hyvin. Tulokset voivat silloin olla ravistelevia sekä hänelle että muille.”

Mäellä ei ole tiettyä valintasysteemiä siihen, millä välineellä hän saamansa ideat toteuttaa. Joskus valikoituu kynä, joskus pensseli.

”Osittain kyse on mielijohteista – ’nyt olisi kiva aamupäivällä maalata ja iltapäivällä kirjoittaa näytelmää’. Toisaalta koska olen tasapuolisesti kiinnostunut kaikista harjoittamistani lajeista, usein annan käytännössä muiden määrätä, eli teen sitä mitä kulloinkin pyydetään, oli se sitten kirja, näytelmäkäsikirjoitus, taidenäyttely, ohjaajan hommat tai joku muu puuha.”

”Taiteen perimmäinen päämäärä on hyvä elämä, jonkinlainen onnellisuus ja mahdollisimman intensiivinen olemassaolon kokemus. Taiteen erityisominaisuus on kuitenkin, että taide voi tavoitella tuota onnea tosi oikukkailla ja ovelilla menetelmillä. Taideteos voi olla esimerkiksi pohjattoman synkkä, pitkästyttävä, ja se voi pilkata ja vaivaannuttaa yleisöään, mutta näistä normaalisti kielteisinä pidetyistä sävyistään huolimatta sen kokeminen voi olla jollain tavalla palkitsevaa, nautinnollista ja energisoivaa. On myös hyvä muistaa tämä: onnellinen loppu passivoi, onneton loppu sen sijaan kannustaa toimintaan, sillä sen äärellä yleisö haluaa ajatella: ’Eihän se näin voi mennä, täytyy olla jotain muuta.’ Tuo ’täytyy olla jotain muuta’ tai ’kaikki voisi olla toisin’ on usein taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen olennainen osa. Ei onnellisista lopuista tarvitse kokonaan kieltäytyä, mutta on tosi tärkeää säilyttää taiteellisen kielen monipuolisuus ja ymmärrys siitä, että hyviä asioita ja onnellisuutta voidaan saavuttaa myös iljettäviä asioita käsittelemällä ja ankeanoloisella tyylillä.”

Iloitse kriiseistä huolimatta

Ekokatastrofi on todellinen. Ihmisten pitää vähentää kulutustaan nopeasti sen hidastamiseksi ja torjumiseksi. Paino sanalla nopeasti.

”Vain valtio voi meidät pelastaa, ja valtioiden väliset, sitovat sopimukset. Olen siis hegeliläinen! Tarkoitan, että kansalaisten pitää äänestämällä valita sellaiset päättäjät, jotka lainsäädännön keinoin, esimerkiksi haittaverojen avulla, muuttavat tuotantoa ja kulutusta radikaalisti kestävämpään suuntaan. ’Valistunut kuluttaja’ on tähän verrattuna tosi heikko toimija, ehkä jopa harhautus, jota talouselämän piittaamaton sektori käyttää yrittäessään estää toimintansa säätelyä lainsäädännön keinoin.

Filosofisemmalla tasolla voin toisaalta ajatella, että iso muutos on mahdollinen, jos ihmisten käsitys onnellisuudesta ja hyvästä elämästä muuttuu. Kun ihmiset luopuvat aineellisen kulutuskyvyn tavoittelusta – ei vain olosuhteiden pakosta, vaan sen vuoksi, että näkevät hyvän elämän olevan jossain muualla kuin aineellisessa yltäkylläisyydessä – on nopeakin sivilisaation muutos mahdollinen.

Taide ja taiteellinen tutkimus pyrkii ja voi vaikuttaa ihmisiin kummallakin edellä mainituista tasoista. Yhtäältä nostamalla esille konkreettisia ympäristöpoliittisia ja ihmisoikeuspoliittisia ongelmia ja ehdottamalla niihin ratkaisuja, ja toisaalta esittämällä vaihtoehtoisia ehdotuksia siitä, mitä hyvä elämä voisi olla.”

”Kuudes joukkosukupuutto – ja ensimmäinen ihmisen aiheuttama – on jo käynnissä, joten sikäli elämän kuihtuminen on jo tapahtunut tai tapahtumassa. Toisaalta, biodiversiteetti maapallolla on tätä ennen jo viidesti toipunut joukkosukupuuttoaalloista. Tosin siihen meni aina miljoonia vuosia. Tietääkseni elämän loppuminen tai edes ihmislajin sukupuutto ei ole näiden katastrofien todennäköinen lopputulos. Ei ennen kuin aurinko sammuu. Ja mitä sosialismiin tulee, niin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta – kaikista puolinaisuuksistaan ja valuvioistaan huolimatta – on lähempänä kommunistista utopiaa kuin ehkä yksikään toinen yhteiskuntamalli ihmiskunnan historiassa. Paljon on siis saavutettu, eikä hommaa kannata jättää kesken.”

Teemu Mäkeä ilmastokriisi ja biodiversiteetin kaventuminen eivät ahdista.

”En ole ahdistunut, vaan onnellinen. Ilmastokriisi, kuudes joukkosukupuutto, vallan ja vaurauden kasaantuminen rikkaimman prosentin käsiin ovat suuria ongelmia, kuten myös se, miten heikosti ihmisten keskimääräinen onnellisuus korreloi vaurauden ja eliniänodotteen kanssa. Minusta olisi kuitenkin hassua masentua tai edes tolkuttomasti ahdistua näistä ongelmista.

Useimmilla meistä on näistä kriiseistä huolimatta joka päivä mahdollisuus ilon, onnellisuuden ja rakkauden hetkiin. Niistä ei tarvitse kieltäytyä, vaan niitä on hyvä arvostaa niistä nauttimalla, vaikka meitä uhkaavat samaan aikaan monenlaiset maailmanloput. Ihmislajin hienouksia on nimenomaan tällainen monitasoisuus: voit saman päivän aikana nauttia elämäsi hyvistä hetkistä ja toisaalta tehdä tosissasi töitä hirvittävien ongelmien ratkaisemiseksi.”

Jossain tekstissään Mäki on kirjoittanut, että ”ymmärrys ja myötätunto ovat nautinnon muotoja”.

”Minulle on tärkeä oivallus se, että asioiden hahmottaminen, ymmärryksen lisääntyminen voi aina tuottaa nautintoa, jonkinlaista puhdasta tajuamisen hupia, vaikka ymmärryksen kohteena oleva asia olisi miten synkkä tai hälyttävä tahansa.

Myötätunnosta ajattelen hieman samoin. Myötätunto on kykyä nähdä asiat toisen näkökulmasta ja ottaa toisen hätä ja toisen etu jopa yhtä tosissaan kuin oma hätä ja oma etu. Se on myös kykyä iloita toisen kanssa, saada tartunta toisen ilosta ja sen aiheesta. Usein unohtuu, että myötätunto tuottaa aina jonkinlaista mielihyvää myötätuntoiselle itselleen. Kyse ei ole vain toisen edun ja tarpeen huomioimisesta ja siten toisen edun ja nautinnon edistämisestä, vaan myös siitä, että myötätuntoinen ihminen on enemmän elossa, elää rikkaampaa elämää, kuin myötätunnoton ihminen. Miksi? Koska myötätuntoinen elää myös toisten kanssa ja toisten kautta, kun taas myötätunnoton elää vain oman minänsä ahtaassa vankilassa.”

NÄITÄ TEEMU MÄKI LUKEE:

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää (1932)
Doris Lessing: Kultainen muistikirja (1968)
Margaret Atwood: Oryx ja Crake (2003)
Peter Handke: A Sorrow Beyond Dreams (Wunschloses Unglück, 1972)
Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz (1929)
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö (1939)
F. E. Sillanpään ja Raija Siekkisen novellit
Arvo Turtiaisen, Paavo Haavikon ja Eeva-Liisa Mannerin runot