Sosiologian opinnot masentavat minua.

Sosiologia toimii silmälaseina, jotka tarkentavat katsetta ja pakottavat näkemään maailmassa vallitsevat rakenteet ja valtasuhteet, jotka muuten voivat pysyä sumeina ja vaikeasti luettavina. Niiden näkeminen ja sen tiedostaminen, että elämme kestämättömässä maailmassa, jonka kaikki toimintamallit syöksevät meitä syvemmälle ekologiseen ja inhimilliseen kriisiin, on usein kivuliasta.

Syvin masennus ei tule rakenteiden itsensä näkemisestä vaan siitä, että ihmiskuntana emme kykene tekemään liikkeitä muuttaaksemme tilannettamme. Olemme uusliberalistisen eetoksen pauloissa, jonka mukaan uskotaan, että talouskasvun loputon mahti tulee vielä maagisesti pelastamaan meidät.

Tämä on tietenkin kärjistys. Maailma on täynnä vastarintaa, aktivismiksi valjastettua toivottomuutta, halua muuttaa asioita ja valmiutta muuttua mukana.

Kuvitteleminen – ja sen kriisi

Mikä yhdistää taidetta ja politiikkaa? Kyky kuvitella. Tarve kuvitella.

Vaikka kuvitteleminen on niin olennainen osa ihmisyyttä, siitä puhutaan vähän. Tärkeämpää on selkeä informaatio, tilastollinen todistettavuus. Eikä se ole ihme: yhteiskuntamme arvostaa tarkkoja määreitä. Sitä paitsi kuvitteleminen on vaikeaa.

Kuvittelua vaikeuttaa myös ajatus, mitä muut tästä ajattelevat. Ulkoa tulevat voimat vaikuttavat paljon siihen, mitä saamme ja voimme kuvitella. Minna Salami huomauttaa kirjassaan Aistien viisaus, ettei monia yhteiskunnallisia keskusteluja ole edes tarkoitettu osallistaviksi. Kuvittelu, politiikka, yhteiskunnalliset keskustelut ja niiden kritiikki aidataan jo valmiiksi: osallistujiksi otetaan vain tutut ja turvalliset äänet.

Ystäväni utopia -podcast peräänkuuluttaa puolueiden tilalle uusia, muutosta ajavia yhteisöjä, joissa ideoiden jakaminen voisi olla vapaampaa ja inspiroivaa. Taidepiireillä, yksittäisillä taiteilijoilla ja erilaisilla kollektiiveilla on iso potentiaali luoda tällaisia yhteisöjä, vaikka eivät nekään ole uusliberalismille, kapitalistiselle eetokselle ja maailman julmuuteen turtumiselle immuuneja.

Ihminen kykenee verrattain helposti kuvittelemaan dystopioita tai teknologisia helpotuksia tulevaisuuden varalle, mutta huomattavasti vaikeampaa on kuvitella suuria positiivisia muutoksia. Kuten Ystäväni utopia -podcastissa sanotaan, olemme keskellä kuvittelemisen kriisiä.

Kuinka loisimme inspiroivia yhteisöjä, joissa kuvitteluun kannustetaan? Kuinka saisimme yksilön – erityisesti marginalisoidun – utopiat kuuluville? Kuinka voisimme tasapainotella kehittävän kritiikin ja kahlitsemattoman luovuuden välillä?

Voisimme ujuttaa utopioita mukaan jokaisen kasvuun pienestä pitäen: kannustaa taiteellisen ja poliittisen mielikuvituksen harjoittamiseen elämän eri vaiheissa. Tai kytkeä kuvittelun eri haaroja – politiikkaa, taidetta ja tiedettä – lähemmäs toisiaan.

Toki vaihtoehtona on myös… no, kuvitella jotakin ihan muuta.

Ystäväni utopia -podcastissa kysytään, miksi on tärkeää kuvitella parempia tulevaisuuksia. Keskustelijat esittävät kysymykseen itse yhden vastauksen: jotta voimme saavuttaa isoja asioita, meidän täytyy kyetä kuvittelemaan niitä. Kuvitelmamme tulevaisuudesta ohjaavat tämänhetkistä toimintaamme.

Kuvitelmani yhteiskunnasta, jossa lepo ja hoiva ovat tärkeämmällä sijalla, ohjaavat arkeani. Tulevaisuus ei ole etäisyydessä häälyvä horisontti, vaan muotoilen sitä omalla toiminnallani ja valinnoillani jatkuvasti. Ja keskeisessä osassa tulevaisuuttani on kuvittelu ja taide.

Taide muutosvoimana ja toisinajatteluna

Minna Salami toteaa, että taiteen avulla voidaan hyvin selittää todellisuutta ja ihmisyyttä, koska ihmiset eivät ole pelkästään järkeileviä olentoja vaan lisäksi tuntevia, fyysisiä ja esteettisiä kokonaisuuksia. Pelkkään tieteeseen turvaaminen peilinä tai selityksenä maailmastamme johtaa köyhään heijastukseen.

Taiteella on moninaisia tarkoituksia ja seurauksia: terveydellinen hyöty, poliittinen voima, mielihyvä, taiteen itseisarvo. Vaikka tietenkin taidetta täytyy tehdä myös ilman suurempaa tavoitetta tai hyötyä, kuten voidaan leikkiä tai tehdä työtä.

Taiteen itsensä vuoksi tehty taidekin tuo mielihyvää tai se voi liikauttaa poliittista kenttää. Joskus taiteen seuraamukset risteävät keskenään. Taiteesta saatu mielihyvä tuo toivoa lannistavassa, ilmastokriisin ja eriarvoisuuden täyttämässä maailmassa, mikä voi johtaa poliittiseen toimintaan.

Performanssitaiteilija, taiteen tutkija ja kirjoittaja Pilvi Porkola on pohtinut väitöskirjassaan poliittista taidetta. Hänen mukaansa taidetta ilman poliittisuutta voidaan pitää merkityksettömänä näpertelynä tai poliittista taidetta voidaan pitää ummehtuneena ja julistavana, jossa poliittisuus toimii pikemminkin rajoitteena kuin luovana tai kehittävänä voimana. Poliittinen taide voi kuitenkin olla eteenpäin suuntaavaa, yhteiskunnallinen teko tai osa aktivismia.

Tietenkin poliittinen taide käsitteenä herättää vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin ei-poliittinen taide. Taide, joka pyrkii sitoutumaan irti poliittisuudesta, tekeekin hyvin vahvan poliittisen kannanoton.

Yksi taiteen poliittinen meriitti voi olla kysymysten esittäminen. Porkola on kuvannut taideprojektiaan, jossa tekijöille kysymyksiin vastaamista tärkeämpää oli itse kysyminen ja taiteen kokijoiden havahduttaminen siihen, mikä on heidän suhteensa kysymykseen. Taide pystyy esimerkiksi viihteen, tunteiden, järjen, yliampuvuuden, estetiikan ja fyysisyyden keinoin saamaan ihmiset havahtumaan totutusta, esittämään vastalauseita, provosoitumaan ja kysymään oikeita kysymyksiä.

Tällaisenaan taide avaa siis tarkkailemaan ympäristöä kriittisemmin ja virittämään poliittista silmää. Taide voi saada melkein huomaamatta havahtumaan asioihin, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä. Kokija kuitenkin usein taiteen tulkitsemisessa ottaa itse viimeisen askeleen, mikä myös mahdollistaa hänen toimijuuttaan.

Yksi taiteen poliittiseen muutosvoimaan liittyvä aspekti kiehtoo minua loputtomasti: taide voidaan nähdä leikkinä. Susinukke Kosolan sanoin leikki on maailman rajojen koettelua ja maailman toimintamekanismien oppimista koettelemisen kautta. Leikki siis johtaa oppimiseen ja maailman tutkimiseen, jota voi jatkaa aikuisena myös taiteen keinoin.

Osallistuin syksyllä 2021 Turun yliopiston utopioita käsittelevälle kurssille, jossa utopiakonsultti ohjasi meitä kuvittelemaan uusia maailmoja. Olen siitä lähtien tasaisesti tarkkaillut maisemassa pieniä aukkoja, joista kuvittelen sukeltavani toisiin maailmoihin. Välillä maailmat ovat kepeitä, joissa kaikki Suomen patsaat ovat Touko Laaksosen kädenjälkeä. Välillä maailmat heijastelevat enemmän sitä todellisuutta, jossa haluaisin elää: perustuloa, neljän päivän työviikkoa, maailmaa vailla suorittamista.

Yhdessä ja yksin kohti utopioita

On selvää, että taiteella voidaan muuttaa maailmaa. Riippuu katsantokannasta ja taiteilijasta, kuinka merkittävä rooli muutosvoimalla on taiteen tekemisessä. Mutta hyvin epäsuorien seurausten myötäkin taide aiheuttaa liikahduksia ihmisissä ja ihmisryhmissä.

Vaikuttava taide jää kytemään kokijansa takaraivoon. Taide saa leikkimään; kuvittelemaan uutta, hyppäämään pois mukavuusalueelta, näkemään koloissa ovia toisenlaisiin todellisuuksiin ja virheissä jonkin uuden alun. Taide saa tarkastelemaan kriittisesti: esimerkiksi ympäröivää maailmaa, poliittista järjestelmää, omaa käytöstään ja suhdettaan maailmaan. Taide saa kyseenalaistamaan; taide haastaa; taide sallii ja mahdollistaa.

Taide osuu yksilöllisesti. Utopiakonsultin harjoite kolosta, joka johtaa uuteen maailmaan, saa jokaisen kuvittelemaan erilaisen todellisuuden. Minä keksin maailman, jossa ruska jatkuu marraskuun viimeisille viikoille asti. Kumppanini keksi lampun sisällä sijaitsevan lasikupumaailman, jossa pienet lasiset tontut ylläpitävät elintasoamme pitämällä lasikuvun ja sen sisällä hohtavan sähkölampun ehjänä.

Molemmissa maailmoissa on kaikuja utopioista ja poliittisesta mielikuvituksesta. Minun ruskamaailmassani luonto on elossa ja kukoistaa. Kumppanini maailmassa pienten olentojen yhteistyö ylläpitää järjestelmää, ja maailman näkeminen mahdollistaa myös työntekijöiden näkemisen ja arvostamisen. Tätä voi toki tarkastella myös kriittisemmästä näkökulmasta, jonka mukaan lasiset, helposti särkyvät olennot on vangittu kupuun vailla arvostusta, hyvinvointia tukevia palveluita tai muuta merkitystä kuin tekemänsä työ. Kuulostaa tutulta.

Vaikka paremman tulevaisuuden kuvittelun pitää olla kollektiivista, utopiat voivat olla hyvin yksityisiä ja henkilökohtaisia. Niistä on vaikea puhua ääneen, koska ne asettavat itsen haavoittuvaiseksi muiden kritiikille. On mahdotonta kohdata ihmistä, jonka utopiassa kaikki olisi täsmälleen kuten minun utopiassani – utopiat itsessään jo herättävät keskustelua ja kamppailua.

Kenties utopiassa merkittävää onkin avoimuus sen avoimuudelle ja kehityskelpoisuudelle; siellä on aina sijaa kritiikille ja muutokselle. Utopia ei ole kangistunut kaava vaan kirjaimellisesti elävä, hengittävä organismi. Muodostuuhan se loppujen lopuksi ihmisistä, jotka ovat monimutkaisia, irrationaalisia, tuntevia, esteettisiä, itsekkäitä ja äärettömän empaattisia olentoja.

Emmekä ole utopioissamme yksin, toivottavasti. Muiden ihmiseläinten lisäksi utopiamme ovat täynnä luontoa, eläimiä, soluja, loisia, instituutioita ja rituaaleja. Kuten kuuluukin.

Teksti: Viena Lahtinen
Kuvat: Siiri Viljakka

Pääkuva: Vain toive (Just a Wish). Siiri Viljakka (2022)