Venäjän hyökkäys Ukrainaan on sysännyt Suomen yhä vahvemmin matkalle kohti ydinaseallianssi Natoa. Onko sotilaallisen jännityksen kiristäminen oikea tie rauhaan?

Nato-jäsenyyden kannattajat saivat Venäjän presidentissä yllättäen niin voimakkaan liittolaisen, ettei heidän tarvinnut vaivautua keksimään uusia omia argumentteja saadakseen jäsenyyden kannatuksen voimakkaaseen nousuun. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sotarikokset, joihin Venäjä on syyllistynyt, ovat herättäneet valtavan tunnekuohun ja saaneet Suomen kansan enemmistön muuttamaan mielipidettään tavalla, joka sisältää Daniel Kahnemanin nopean ajattelun tuntomerkit. Nyt kun Suomen liittyminen Natoon näyttää väistämättömältä, on syytä tarkastella, minkälaiseen liittoon olemme siirtymässä.

Ensinnäkin Nato ei ole enää edes omasta mielestään pelkkä puolustusliitto. Vuonna 1999 julistettu ”Uusi allianssi” (New Alliance) otti tehtäväkseen suorittaa kriisien vastaoperaatioita (crisis response operations). Tuolloin tämä uusi doktriini tarvittiin Jugoslaviaan tehtävien ilmahyökkäysten oikeuttamiseen. Sen jälkeen tulivat Isaf-operaatio Afganistanissa ja Libyan lentokieltoalueen ylläpito. Mitään näistä operaatioista ei voida luokitella puolustustehtäväksi. Vaikka jäsenmaat saavat itse päättää, osallistuvatko ne näihin operaatioihin, paine liittyä mukaan on suuri. Isaf-operaatioon osallistuivat kaikki Nato-maat ja monet kumppanuusmaat, mukaan lukien Suomi.

Toiseksi Nato julistaa itse olevansa ydinaseallianssi (nuclear alliance). Naton strategia rakentuu ydinasepelotteeseen. Kolmella jäsenmaalla, Yhdysvalloilla, Ranskalla ja Isolla-Britannialla, on ydinaseita. Britannian ja osa Yhdysvaltojen ydinaseista on asetettu Naton käyttöön. Ranska pitää ydinaseitaan omassa hallussaan. Lisäksi Yhdysvallat on sijoittanut toistasataa ydinasetta viiteen Nato-maahan: Alankomaihin, Belgiaan, Italiaan, Saksaan ja Turkkiin. Tarkoitus on, että sodan sattuessa näiden maiden ilmavoimat hyökkäävät näillä aseilla vihollista vastaan Yhdysvaltojen pidättäessä itselleen päätösvallan niiden käytöstä. On kiistanalaista, onko tämä ns. nuclear sharing -käytäntö sopusoinnussa ydinsulkusopimuksen kanssa.

Natoon kuuluvat ydinasevaltiot ja Nato itse ovat useasti kieltäytyneet antamasta julistusta, jossa ne luopuisivat ydinaseiden ensikäytöstä (no-first-use). Ensi-iskun mahdollisuus näyttää olevan Naton strategiassa keskeinen. Ydinsodalla on katastrofaalisia humanitaarisia seurauksia: minkään maan terveydenhuolto ja elintarvikehuolto ei pysty huolehtimaan ydinsodan uhreista. Paikallisenkin ydinsodan aiheuttama ilmaston kylmeneminen, ns. ydintalvi, aiheuttaa globaalin nälänhädän. Tämä tarkoittaa, että Nato samoin kuin muut ydinasevaltiot ovat valmiita pitämään koko ihmiskuntaa panttivankeinaan omien valtapyrkimystensä ajamiseksi.

Suomi on vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksessa sitoutunut olemaan hankkimatta ydinaseita ja kieltämään niiden sijoittamisen maaperälleen. Ydinenergialaki sisältää samansisältöisiä määräyksiä. Suomen liittyminen ydinsulkusopimukseen vahvisti näitä kieltoja. Jos Suomi liittyy Natoon, meidän on siis vaadittava, ettei ydinaseita koskaan sijoiteta Suomeen. Ennakkotapauksia on: perustajajäsenvaltio Islanti on kieltänyt ydinaseiden sijoittamisen maahan. Liettua, jonka perustuslaki vuodelta 1992 kieltää ydinaseet omalla maaperällään, sai pitää tämän kiellon voimassa, kun maa vuonna 2004 liittyi Natoon. Norja ja Tanska ovat ilmoittaneet, etteivät ne huoli ydinaseita rauhan aikana.

Nato järjestönä ja ydinasevaltiot vastustavat raivokkaasti ydinasekieltosopimusta TPNW:tä, joka solmittiin YK:ssa vuonna 2017 ja astui voimaan tammikuussa 2021. Suomi ei osallistunut sopimusneuvotteluihin 2017 ja on toistaiseksi kieltäytynyt liittymästä sopimukseen. Nykyään myönnetään, että kieltäytymisen syy on Nato-optio ja transatlanttinen puolustusyhteistyö, joita ei saa missään nimessä horjuttaa. Naton sisällä ydinasekieltosopimus saa kuitenkin kannatusta useiden jäsenvaltioiden väestön selviltä enemmistöiltä. Tähän viittaa myös niiden lukuisten kaupunkien määrä, jotka ovat allekirjoittaneet ICANin (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) kieltosopimusta puoltavan vetoomuksen Cities’ Appealin – Washington, New York ja Pariisi etunenässä.  Helsinki on joukossa mukana.

Norjan ja Saksan uudet hallitukset suhtautuvat edeltäjiään myönteisemmin kieltosopimukseen, ja nämä maat aikovat osallistua TPNW:n ensimmäiseen osapuolikokoukseen Wienissä kesäkuussa tarkkailijoina, kuten myös toistaiseksi liittoutumattomat valtiot Ruotsi, Suomi ja Sveitsi. Useat kansainvälisen oikeuden ekspertit ovat todenneet, ettei ydinasekieltosopimus ole ristiriidassa Naton peruskirjan eikä ydinasesulkusopimuksen kanssa. Nato-jäsenyys ei siis estä liittymistä kieltosopimukseen, vaikka se tietysti velvoittaa liittyvää valtiota kieltäytymään ydinasepuolustusyhteistyöstä Naton sisällä. Suomen mahdollinen liittyminen Natoon ei estä maatamme liittymästä ydinasekieltosopimukseen.

Naton kielteinen suhtautuminen ydinasekieltosopimukseen, vaikka kansat ovat toista mieltä, ilmentää Naton demokratiavajetta. Toinen esimerkki on Nuclear Sharing -politiikka, jota Alankomaiden, Belgian ja Saksan väestöjen enemmistöt vastustavat, mutta josta Natossa ei saa puhua. Arvelen, että tämän demokratiavajeen juuret liittyvät siihen, että Italiassa ja Ranskassa oli ennen vahvat kommunistipuolueet ja näitä piti estää saamasta tietoa Naton suunnitelmista. Näin rakennettiin tiiviit muurit kansanedustuslaitosten ja Naton päättävien elinten välille, ja tänäkin päivänä Naton päätöksenteko tapahtuu suureksi osaksi julkisuudelta piilossa. Vaikka Nato julistaa puolustavansa vapautta ja demokratiaa, se ei ole estänyt liittoa toimimasta sulassa sovussa diktatuurien, kuten Portugalin Salazarin ja Kreikan everstijuntan, kanssa. Nytkin Naton jäsenmaissa on ihmisoikeuksia halveksivia autoritaarisia hallituksia esimerkiksi Puolassa, Turkissa ja Unkarissa.

Suomi ei mahda maantieteelle mitään, ja maamme ulkopolitiikan eräs perusajatus on ollut, ettei Venäjälle/Neuvostoliitolle pidä antaa vaikutelmaa, että olemme itänaapurimme vihollinen. Natoon liittyminen tarkoittaa, että Suomi riisuu naamionsa ja ilmoittautuu Venäjän kokemaan vihollisryhmittymään. Tämä on paluuta 1920-luvun alun uhmakkaaseen itäpolitiikkaan: varustaudumme käymään taistoa, ”jota olemme harjoitelleet toisen maailmansodan päättymisestä saakka”, kuten Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen totesi Financial Timesissa 28.3.2022. Asetumme Venäjän (ja ehkä Kiinan?) ydinaseiden maalitauluksi, ja meidän on hartaasti toivottava, ettei Naton ydinasesateenvarjo vuoda, huolimatta entisen presidentin Trumpin halveksivista sanoista piskuisen Montenegron arvosta pelinappulana. Meidän on varauduttava rauhattomaan itärajaan jatkuvine kitkoineen ja selkkauksineen, vaikka avoimesta konfliktista säästyttäisiinkin.

On selvää, että Venäjän karkeisiin kansainvälisen oikeuden loukkauksiin on reagoitava. Mutta onko sotilaallisen jännityksen kiristäminen, mitä Naton laajeneminen merkitsee, oikea tie rauhaan? Nyt meidän on ajateltava hitaasti ja pohdittava huolellisesti toimiemme seurauksia.

Teksti: Claus Montonen
Kirjoittaja on ICAN Finlandin koordinaattori.

Kartta muokattu Euroopan kartan pohjalta. Alkuperäinen kartta: Maix, Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0