Emme luota enää historian opetuksiin, kirjoittaa avustustyöntekijä Tarja Tuovinen Irakista keväällä 2017.

Elämäni päättyminen oli muutamien sekuntien varassa.

Olen töissä sotatoimialueella, mutta kuolinsyy ei olisi johtunut sodasta, vaan liikenteestä. Iso rekka oli puskea vauhdilla automme kylkeen. Liikenne on tavallisin kuolemaan johtava seikka avustustyössä. Se on täälläkin, Pohjois-Irakissa, kaoottista ja vaarallista. Autoilijat muodostavat omia kaistojaan teille, joilla ajetaan lujaa ilman minkäänlaisia liikennesääntöjä.

Selvisin tällä kertaa.

Tapahtumahetkellä ehdin vain ajatella, että no, nyt sitten lähdetään. Vain lakoninen toteamus. Enkö pelkää kuolemaa?
Jollain tasolla olen siihen valmistautunut. Olen allekirjoittanut elinluovutustestamentin ja hoitotahdon. Minua ei tarvitse pitää kasviksena väkisin elossa. Tyttäreni tietää, mitä ruumiilleni tehdään kuolemani jälkeen; ei kiitos kevyitä multia minulle, vaan tuhkat taivaan tuuliin.

Henkisesti kuolemaan voi valmentautua elämällä täysillä joka hetki. Minä en jää katumaan tekemättömiä asioita. Siksi kai olen taas täälläkin, avustustyöntekijänä yhdessä maailman vaikeimmista kohteista, jonne moni avustustyöntekijäkään ei halua tulla. Irakilaiset itse hakeutuvat kylmään Suomeen päästäkseen pois sodan jaloista.

Ehkä en niinkään pelkää kuolemaa kuin sitä, että emme enää välitä. Emme luota enää historian opetuksiin.
Täällä asuintaloja, siltoja, teitä ovat pommittaneet ensin Isis ja sitten Irakin armeija kumppaneineen. Näky on lohduton. Joka päivä töihin mennessäni ylitän Tigrisjoen, en kaupunkiin johtavaa pysyvää siltaa pitkin, johon pommit ovat tehneet aukkoja, vaan väliaikaisen ponttonien varaan rakennetun kelluvan sillan kautta. Molemmilla rannoilla odottelu kestää, koska ponttonisilta on yksisuuntainen.
Raskasta liikennettä on paljon, sillä armeija siirtää kalustoaan alkavaa Mosulin suurhyökkäystä varten.

Qayyrahissa Isisin lähdöstä on kulunut muutama kuukausi. Ihmiset keräävät kivikasoista tavaroitaan ja aloittavat alusta. Talot nousevat uudelleen ja torit täyttyvät myyjistä kojuineen. Näyttää siltä, että elämä jatkuu, mutta sitä me emme näe, millaisin sisäisin haavoin se jatkuu. Kenen mieli on ehjä kaiken koetun ja nähdyn jälkeen?

Vankilat täyttyvät, ihmisiä kuolee niiden epäinhimillisiin oloihin. Katkeruus ja kosto elävät. Samaa tapahtuu yhä kaikissa sisällissotaa käyvissä maissa. Myös Suomessa vanhemmat ihmiset tietävät tämän. Mutta kollektiivinen muisti on lyhyt. Nuoriso ei tiedä, mistä he puhuvat, tai me, jotka teemme työtä sota-alueilla. Eivät tiedä myöskään nuoren polven poliitikot, jotka päättävät asioistamme. He vaativat varustelumenojen lisäämistä ja julistavat syvällä rintaäänellä: ”Sodan uhka on palannut.”

Rauhankasvatusta ei enää ole kouluissa eikä kodeissa. Se on leimattu vasemmistolaiseksi hömpötykseksi tai pasifistiseksi unelmoinniksi. Miksi?
Sodassa kuolevat siviilit, eivät sotilaat. Eikö tämän pitäisi pelottaa? Meitä kaikkia.

Tarja Tuovinen

Kirjoittaja on erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä. Hän on kirjoittanut aiemmista kokemuksistaan avustustyöstä kirjassa Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä, joka ilmestyi Pystykorva-sarjassa vuonna 2014.