Sodan pauloissa – Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa -kirjan toimittaneet tutkijat Susanna Hast ja Noora Kotilainen eivät hairahdu suomalaiseen vaatimattomuuden helmasyntiin, vaan julistavat jo avauskappaleessa, että ”tämä teos on merkittävä keskustelunavaus sekä yhteiskunnallisesti että akateemisesti”. Se ei ole vähän sanottu, mutta kun huomioi laajan kirjoittajajoukon aiemmat näytöt tutkijoina, kynttilän pistämiseen etukäteen vakan alle ei ole syytä.

Nykyisessä huolen ja hysterian välillä vaihtelevassa ilmapiirissä kirjan aihe ei voisi olla polttavampi.

Jo teoksen johdannon otsikko Kohti kriittistä militarismitutkimusta Suomessa ravistelee minut lukijana hereille. Perinteisesti militarismi on määritelty sotahenkisyyden ja asevarustelun liialliseksi painotukseksi yhteiskunnassa. Sana on totuttu näkemään niin vahvasti negatiivisena, että yleensä militarismia löydetään helpoimmin rajojen takaa muista yhteiskunnista.

Kriisitunnelmissa militarismi vaikuttaa katoavan sanavarastosta kokonaan – ehkä siksi, että erot rajantakaisten romurautaparaatien ja lippujen liehuessa toteutetun oman sotavoiman esittelyn välillä kuluvat liian ohuiksi, eivätkä kestä enää tarkastelua.

Militarismin ja kriittisen militarismitutkimuksen käsitteet saavat teoksessa useita määritelmiä. Hast ja Kotilainen kirjoittavat: ”Militarismilla emme viittaa sotahulluuteen vaan sotilaallisten arvojen ja vallan moninaisiin ilmentymiin: tarkoitamme sillä sotilaallisen vallan erityistä ja suojeltua asemaa yhteiskunnassa, aseellisen puolustuksen kyseenalaistamatonta asemaa ratkaisuna turvattomuuteen ja sitä, kuinka sotilaallinen puhe ja käytännöt usein vaivihkaa läpäisevät yhteiskunnan ja näkyvät arjessa koululiikunnasta itsenäisyyden juhlintaan. Militarismi on usein alitajuinen, tunnistamaton, vaikkakin lähes kaikkialla läsnä oleva ideologia, jolle sotilaallinen valta ja asevaraisen turvallisuuden kyseenalaistamattomuus perustuvat.”

Victoria M. Basham puolestaan toteaa: ”[k]riittinen militarismitutkimus on poikkitieteellinen tutkimusala, joka keskittyy sotaan ja sotilaallisiin instituutioihin, operaatioihin ja valtaan. Tutkimusalana siitä tekee kriittisen pyrkimys kyseenalaistaa sekä akateemisella kentällä että laajemmin yhteiskunnassa usein vallitsevia oletuksia sodasta ja sotilaallisesta vallasta.”

Suomessa kritiikki käsitetään usein synonyyminä pelkälle teilaamiselle ja heikkoihin kohtiin takertumiselle, vaikka pyrkimyksenä olisi arvottaminen ja puntarointi, jotka mahdollistavat kehittämisen.

Tämän vuoksi kriittistä tutkimusta tarvitaan alalla kuin alalla.

Hastin ja Kotilaisen ohella myös Ilmari Käihkö tuo teoksessa esille kriittisen militarismitutkimuksen kehittävää puolta: kun Suomen armeija ilmoittaa puolustavansa demokratian, sananvapauden ja tasa-arvon tapaisia asioita, sen on olennaista pitää huolta noista asioista myös omassa toiminnassaan.

Puolustusvoimista kiinnostuneille on tarjolla kokonainen luku otsikolla Asevoimien normit ja sotilaallinen toiminta. Siinä Pauli Rautiainen käsittelee asevelvollisuutta sukupuolijärjestyksen ylläpitäjänä ja Minna Lindqvist heteronormatiivisuuden haasteita homo- ja bi-miesten haastattelujen pohjalta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien käsitysten ja normien tarkastelun kautta avautuu ainakin itselleni uusia ja yllättäviäkin näköaloja armeijalaitoksen syntyyn ja sen erityisaseman yhteiskunnalliseen oikeutukseen. Käsittelynsä saavat myös työn ja perheen suhteet puolustusvoimissa (Katri Otonkorpi-Lehtoranta) ja armeijan harmaissa piilevä rasismi (Hải Nguyễn).

Käihkön yhdessä Jan Willem Honigin kanssa kirjoittama artikkeli Suomen Afganistanin-operaatio ja demokraattisen päätöksenteon ongelmat vetää monin paikoin hiljaiseksi. Suomen historian pisimmän sodan tutkijat joutuvat turvautumaan joissakin kysymyksissä ruotsalaisten tai norjalaisten selvitysten pohjalta tehtyihin arvioihin, koska Suomen Puolustusvoimien dokumentaatiota on julistettu salaiseksi pidemmäksi aikaa kuin kyseisten asiakirjojen säilytysaika on. Säilytysajan päättymisen jälkeen dokumentit on tuhottu.

Benjamin Schrader muistuttaa, että rauhanliikkeen kanssa yhteistyössä toimineella veteraaniaktivismilla oli olennainen osa Vietnamin sodan päättymisessä. Yhdysvaltojen jatkuvat merien takaiset sodat ovat pitäneet veteraaniaktivismin maassa elinvoimaisena. Putinin Venäjällä vastaavan liikehdinnän mahdollisuus on kitketty huolella pois.

Nato-jäsenyyden myötä veteraaniaktivismi nostanee päätään myös Suomessa. Toistaiseksi aihe on ollut esillä lähinnä Afganistanin operaatioon osallistuneiden sotilaiden puutteellisen tuen näkökulmasta. Sotaa vastustavasta suomalaisesta veteraaniaktivismista löydetään vähän esimerkkejä. Esille nousee lähinnä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan pasifismi – vaikka toisaalla kirjassa muistutetaan Linnan suurteoksen tulkintojen muuttumisesta niin, että se on ollut jo pitkään kanonisoitu osa armeijan koulutusta ja sotilaallisen hengen luontia.

Sodan pauloissa tarjoaa lukijalleen kattavan kuvan paitsi militarismin eri ulottuvuuksista ja kietoutumisesta yhteiskunnan rakenteisiin, myös siitä, mitä kriittinen militarismitutkimus on, ja miksi sen lanseeraaminen Suomeen on niin olennaista.

Kirjoittajia on niin monta, että kaikkien maininnan ansaitsevien artikkeleiden sivuaminen tai edes nimien listaaminen ei tämän arvion puitteissa ole mahdollista. Paljouden ansiosta aihepiirin käsittely on kuitenkin moniäänistä ja syvälle menevää. Useiden kirjoittajien artikkelikokoelmille tyypilliseen tapaan tekstin luettavuudessa on jonkin verran vaihtelua. Yksittäisten artikkelien pituus ja sisältö ovat varsin hyvin tasapainossa.

Sodan ja rauhan kysymyksistä kiinnostuneille lukijoille Sodan pauloissa on perusteos, jonka näkökulmiin tulee varmasti palattua silloinkin, kun nykyinen militarismin korkea aalto ryöpsähdyksensä jälkeen taas vetäytyy.

Sodan pauloissa – Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa. Toim. Susanna Hast ja Noora Kotilainen. Gaudeamus 2024.