Kun lukee suurten kansainvälisten rauhanrakennuksen kentällä toimivien järjestöjen esitteitä ja raportteja, syntyy vaikutelma, että heillä on perimmäinen tieto siitä, mitä rauha on ja kuinka sitä tulisi rakentaa yhteiskunnissa, joita väkivaltaiset konfliktit ovat vahingoittaneet tuhansien ja tuhansien kilometrien päässä järjestöjen päämajoista. Tutkija Vadim Romashov yrittää etnografisessa tutkimuksessaan pehmentää noiden järjestöjen ylimielistä lähestymistapaa, joka jättää huomiotta paikalliset käsitykset rauhasta ja konfliktista.
Miltä tuntuu, kun sinut ja aina lähelläsi asunut naapurisi esitetäänkin yhtäkkiä vihollisina? Nationalistinen diskurssi on vetänyt sinun ja naapurisi väliin rajan, joka leikkaa läpi paikallisyhteisön suojakilven ja kaivertaa jaettua identiteettiä kuin terävä kaukasialainen tikari. Miten ylittää tuo raja arjessa, joka päivä? Nämä kysymykset olivat kiinnostukseni kohteena tutkiessani armenialais-azerbaidžanilaisia yhteisöjä Georgian maaseudulla.
Vuosina 1992–94 Armenia ja Azerbaidžan kävivät yhden tuhoisimmista Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä sodista. Arviolta jopa 40 000 ihmistä menetti henkensä Vuoristo-Karabahin konfliktissa. Sotaa olivat edeltäneet raa’at etnisiin syihin perustuneet väkivallanteot molemmissa maissa. Etninen väkivalta ja sota pakottivat yli miljoona armenialaista ja azerbaidžanilaista pakenemaan kodeistaan. Tänä päivänä Armeniassa ei ole yhtään azerbaidžanilaista eikä Azerbaidžanissa yhtään armenialaista, joka ilmaisisi avoimesti oman kansallisen identiteettinsä.
Kun kohdataan jollain toisella maaperällä, väkivallattomia kohtaamisia, ystävyyttä ja läheisempiä suhteita armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välillä kuitenkin riittää. Yksi kiehtova esimerkki rinnakkaiselosta sijaitsee vain muutamien kilometrien päässä seudulta, jossa aseellinen konflikti käytiin. Marneulin alueella, joka on Georgian rajalla Armenian ja Azerbaidžanin naapurissa, on kaksi pääosin armenialaisten ja azerbaidžanilaisten asuttamaa kylää sekä useita muita pikku kyliä, joissa kahden edellä mainitun ryhmän lisäksi asuu georgialaisia, kreikkalaisia ja venäläisiä.
Georgiassa sijaitsevat kylät ovat ainoat suhteelliset suuret maaseutupaikat, joissa armenialaiset ja azerbaidžanilaiset elävät edelleen rinnakkain Vuoristo-Karabahin sodan jälkeen. Tässä yhteydessä ne edustavat omassa erityisyydessään näiden kahden etnisen ryhmän maaseudulla vallitsevaa rinnakkaiseloa, joka vallitsi muuallakin ennen väkivallan puhkeamista. Tutkimukseni, jonka osana vietin puoli vuotta tuolla alueella, pyrkii avaamaan paikallista tietämystä arkielämän rauhasta niille ”ammattimaisille” rauhanrakentajille, jotka ovat tekemisissä Armenian ja Azerbaidžanin konfliktin kanssa. Toki näitä kokemuksia voi hyödyntää myös muiden Neuvostoliiton jälkeisten konfliktien yhteydessä.
RAUHAN OPPIMISTA PAIKALLISYHTEISÖILTÄ
Arjen rauhaa armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöissä Georgiassa ylläpidetään enimmäkseen sellaisten yhteisten narratiivien avulla, jotka muovaavat yhteisön jäsenten vuorovaikutuskeinoja estämään suhteiden radikaalin kärjistymisen. Yhteisön narratiivit ovat ristiriidassa Vuoristo-Karabahin konfliktin muovaamien kansallisten diskurssien kanssa. Monet yhteisöjen jäsenet ovat kuitenkin sisäistäneet tuon diskurssin ja heillä on molemminpuolisia voimakkaita ennakkoasenteita ja pelkoja suhteessa toiseen etniseen ryhmään. Tästä huolimatta yhteisöjen jäsenet pitävät nämä tuntemuksensa piilossa ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa ja sen sijaan viittaavat yhdessä sovittuihin arvoihin ja aiempiin kokemuksiinsa.
Useimmin mainittu arvo on kunnioitus. Paikallisesti selitettynä kunnioitus ei tarkoita ainoastaan sitä, ettei sano tai tee mitään loukkaavaa toisen etnisen ryhmän edustajia kohtaan. Se liitetään myös velvollisuuteen suojella tämän toisen ryhmän edustajia oman ryhmän edustajien väärinkäytöksiltä ja yleiseen vastuuseen huolehtia naapurista. Liioiteltu vastuun tunne ja siihen liittyvät huolenpidosta kertovat rituaalit sekä toisen ryhmän olemassaolon hyväksyminen yhteisön osaksi ovat juurtuneet syvälle kollektiiviseen muistiin. Näiden rituaalien ylläpitoa tukee yhdessä koettu historia, ja vähitellen ne ovat tulleet osaksi paikallisia perinteitä, jotka siirretään sukupolvelta toiselle.
Lähekkäin elävät armenialaiset ja azerbaidžanilaiset kutsuvat säännöllisesti toisiaan perhe- ja uskonnollisiin juhliin tai vähintäänkin ruokailevat yhdessä juhlallisuuksien aikana. Osallistuminen hyvin tuntemiensa ihmisten hautajaisiin on käytännössä velvollisuus riippumatta kuolleen henkilön etnisestä taustasta, eikä tähän tarvita mitään erityistä kutsua omaisilta. Jos ryhmä kokee tietyn oman perinteisen aktiviteetin mahdollisesti toisia loukkaavaksi, pyritään se tekemään mahdollisimman matalalla profiililla minimoiden sen näkyvyys naapureille. Yleisesti ottaen kansallisuutta korostavat ilmaisut pyritään salaamaan tai siirretään muuten syrjään ryhmien välisissä tapaamisissa, joissa pyritään pikemminkin vahvistamaan naapuruutta.
Siten erojen olemassaolo korostaa tarvetta rakentaa ja säilyttää sopua ja kontakteja ryhmien välillä, jotka ylläpitävät kylän monimuotoisesta väestöstä muodostuvaa yhteisöä. Samaan aikaan paikalliset kieltävät narratiiveissaan konfliktin olemassaolon yhteisöissään, ja jotkut kyläläiset yrittävät vakuuttaa, etteivät he tee mitään eroa armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välillä. He myös korostavat kylien erityispiirteitä ja omaperäistä identiteettiä erottaakseen sen Armenian ja Azerbaidžanin yhteiskunnista. Sellaiset ilmaisut kuin ”meidän kylän kulttuuri” ja ”olemme kuin veljiä ja siskoja” tai ”yksi kansakunta” ilmaisevat yrityksiä luoda ja ylläpitää sekä kaikenkattavia yhteisön sisäisiä yhteyksiä että yhteisön erityislaatuista identiteettiä. Loppujen lopuksi narratiivi, joka sisältää kaikkia näitä elementtejä, muovaa yhteistä strategiaa kanssakäymiseen ja konfliktien välttämiseen sekä käytäntöjä arkisen rauhan ylläpitoon.
Etnografisen tutkimukseni tärkein ja ilmeinen johtopäätös tällä alueella on se, että paikalliset armenialaiset ja azerbaidžanilaiset tunnistavat eroavaisuutensa samaan aikaan kun julkisesti ne kielletään tai laitetaan sivuun keskinäisessä kanssakäymisessä. Siten paikallinen rauha juontaa juurensa ensisijaisesti sekä molemminpuolisten erojen että niiden muodostamien potentiaalisten jännitteiden tunnustamiseen.
RAUHANRAKENTAMISESTA RAUHANTUKEMISEEN
Huolimatta kasvavasta kritiikistä nykyisen rauhanrakentamisen sivistyksellisiä lähtökohtia kohtaan jättävät kansainväliset rauhanrakentajat ja -tekijät edelleen huomiotta olemassa olevat paikalliset rauhaa ylläpitävät käytännöt, jotka voivat kertoa enemmän rauhasta kuin heidän toimistoissaan luonnostelemat rauhanhankkeet. Tällaisten rauhanrakentamisaloitteiden perustavanlaatuinen ongelma on siinä, että ne on suunnattu kansainväliselle yhteisölle. Niihin liittyy olettamuksena paikallisten eliittien yhteisymmärrys neoliberaaleista normeista ja tarjotun rauhanmallin hyväksymisestä ainoana oikeana tapana järjestää sosiaalis-poliittiset suhteet. Kuitenkin paikallistasolla rauhaa ei voi ”fiksata” kuntoon. Se on loputon prosessi, sosiaalisten suhteiden radikaalien häiriöiden välttämistä yksilön ja yhteisön eloonjäännin ja hyvinvoinnin hyväksi, riippumatta siitä, mitä merkityksiä yhteisön jäsenet näihin liittävät.
Rauhanrakentamisen tai -tekemisen käsitteet ovat sellaisinaan harhaanjohtavia, koska ne pitävät sisällään olettamuksen rauhan luomisesta. Se tarkoittaa periaatteessa uuden yhteisön muodostamista tai pikemminkin jo olemassa olevien paikallisten yhteisöjen korvaamista ulkoa päin luonnostellulla, ”ainoaksi toimivaksi” oletetulla sosiaalis-poliittisten suhteiden mallilla. Tällaiset itsesuunnitellut rauhanaloitteet tulee de-kolonisoida, koska niihin liittyy riski uusien jännitteiden syntymisestä paikallisyhteisöissä. Sivistykselliset vastatoimet konflikteihin eivät ole osoittautuneet tehokkaiksi pitkään kaivatun kestävän rauhan saavuttamiseksi, koska ne väistämättä etsivät ”epäsivistynyttä toista”, joka ei ole edelleenkään ole ymmärtänyt esitetyn mallin ansiokkuutta.
Tästä johtuen rauhanrakennushankkeet tapaavat pyrkiä eroja huomatessaan eliminoimaan niitä saavuttaakseen harmonian. Kuten armenialais-azerbaidžanilaisten maaseutuyhteisöjen kohdalla on huomattu, juuri erojen ja niiden mahdollisesti mukanaan tuomien jännitteiden tunnistaminen on kuitenkin arkipäivän rauhan tae. Rauha tapahtuu neuvotteluprosessina ja yhteisymmärryksen tapauskohtaisena etsimisenä yhteisöjen jäsenten välillä. Heidän sopimuksensa ja erimielisyytensä ovat jatkuvia, koska heidän täytyy löytää tapa elää yhdessä erilaisuuksiensa kanssa.
On tärkeä huomata, että ruohonjuuritasolla rauha on käytäntöjä, joita ylläpidetään jopa sodan olosuhteissa vaikka tietenkin rajoitetummin. Mutta niitä pystytään tuskin kokonaan eliminoimaan. Ottaakseen tämän huomioon erilaisten rauhasta huolestuneiden organisaatioiden tulisi siirtyä ruohonjuuritason ihmisten opettamisesta siitä, mitä rauha on, kohti sen oppimista, kuinka rauhaa jo ylläpidetään ja mikä voisi edistää paikallisia rauhanprosesseja. Ulkopuolelta rauhaa voidaan vain tukea paikallisena prosessina eikä pakottaa sitä mallina muiden normeista. Viime kädessä meidän pitää radikaalisti muuttaa ulkoapäin ”ideaalisen” sosiaalisen järjestyksen mallin tuovat rauhanrakennusväliintulot rauhaa tukeviksi aloitteiksi, jotka ovat yhteydessä paikalliseen ymmärrykseen yhteisöllisestä rauhasta.
Teksti ja kuvat Vadim Romashov
TAPRI 50 VUOTTA
Rauhan- ja konflktintutkimuskeskus TAPRI perustettiin vuonna 1969, joten se on päässyt kunnioitettavaan puolen vuosisadan ikään. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Rauhan Puolesta -lehdessä julkaistaan artikkeleita, joiden kirjoittajat avaavat rauhantutkimuksen nykytilaa ja kertovat, mitä aiheita rauhantutkimuksessa tällä hetkellä tarkastellaan.
