Samu Pehkonen on koulutukseltaan maantieteilijä, tutkimusotteeltaan vuorovaikutustutkija ja ideologisesti rauhantutkija. Taprissa hän tutkii poliisin ja kansalaisten välisiä videoituja kasvokkaisia kohtaamisia, erityisesti niiden aloituksia.
Keskityn muun muassa tilanteisiin, joissa poliisi avustaa päihtynyttä henkilöä: ensin kenties herättämällä ja sitten liikkumisessa auttamalla. Olen kiinnostunut myös tilanteista, joissa kansalainen, usein hieman humaltuneena, on kohtaamisessa aloitteellinen osapuoli. Molemmissa tilanteissa aloitteentekijä pyrkii saamaan vastapuolen tekemään jotain, mitä tämä ei välttämättä halua tai kykene tekemään. Kysyn, miten osapuolet aloittavat keskusteluja tällaisissa tavalla tai toisella epätyypillisissä ja eriparisissa kohtaamisissa. Voiko jo puhujien ensimmäisistä puheenvuoroista päätellä jotain siitä, miten kohtaamiset etenevät? Entä millaiset vuorovaikutuskäytännöt lisäävät todennäköisyyttä päätyä poliisitehtävän hoidossa yhteisymmärrykseen?
Rauha määrittyy tutkimuksessani väkivallasta ja sen uhasta pidättäytymiseksi tilanteessa, jossa toisella osapuolella on oikeus voimankäyttöön. Tarkastelen poliisipartiota arkisen rauhan ylläpitäjänä, en niinkään poliisiorganisaation toimintaa.
KATSE KUVARUUTUUN
Sovellan työssäni keskustelunanalyyttista menetelmää, jossa keskitytään vuorovaikutuksen pieniin mutta toistuviin yksityiskohtiin, kuten äänensävyyn, katseen suuntaan tai kehojen asentoon. Menetelmässä tarkastellaan niin sanottuja luonnollisia, tutkijasta riippumattomia vuorovaikutustilanteita tallenteiden avulla. Näin on mahdollista tehdä näkyväksi vuorovaikutuksen rakenteita, säännönmukaisuuksia tai niistä poikkeamista. Käytän aineistona kotimaisen Poliisit-sarjan kymmentä tuotantokautta (2009–2018), yhteensä lähes kahtasataa tuntia videoaineistoa useista sadoista aidoista poliisitehtävistä.
Tutkimuksen aineistoa esitellessäni minulta usein kysytään, eikö etnografisesti tutkimuskäyttöön kerätty videoaineisto antaisi editoitua tv-ohjelmaa todenmukaisemman kuvan poliisin työstä. Kyllä ja ei. Vastaukseni liittyy arkisen rauhan ajatukseen ja omaan ideologiseen näkökantaani. Poliisit-sarja on julkilausuttu osa poliisin viestintästrategiaa, jossa poliisia tuodaan esiin mahdollisimman myönteisellä tavalla. En kyseenalaista tutkimuksia, joissa on osoitettu poliisin työkäytännöissä vallitsevia syrjiviä tai tarpeettoman väkivaltaisia piirteitä. Kuitenkin kriittiset tutkimukset on usein toteutettu esimerkiksi haastattelemalla poliisin asiakkaita. Jälkikäteen tuotettu kertomus kohtaamisesta poliisin kanssa ei ole tallenne alkuperäisestä kohtaamisesta.
Toki tutkijoilla on pääsy videoihin, jotka osoittavat, että poliisi ei aina hoida tehtäviään oppikirjan mukaan. Oman tutkimusasetelmani kannalta ongelmana on kuitenkin usein se, että tallenteet eivät kata tilanteen alkua: usein (nettiin ladataan versio, jossa) kamera käynnistyy vasta silloin, kun tilanne on jo niin sanotusti päällä. Lisäksi myös kansalaisilla voi olla erityisiä motiiveja tallentaa (ja julkaista) poliisin toimintaa. Olen aiemmin tarkastellut kohtaamisia, joissa kansalainen videokuvaa kerjäläisiä rasistisin motiivein. Näiden kohtaamisten alut paljastavat nopeasti, ettei kyseessä ole viaton rupatteluhetki. Aloitteellisen osapuolen puhe on yliystävällistä ja harjoiteltua, eikä vastaanottajan puheenvuoroja kohdella aloittajan päämäärää edistävinä. Seurauksena on vuorovaikutushäiriö, jota riidanhakuinen osapuoli nopeasti hyödyntää omiin päämääriinsä.
”TERVE! MIKÄS MEININKI, ONKO KIIRETTÄ?”
Suomalainen poliisi ylläpitää mielellään kuvaa poliiseista helposti lähestyttävinä. Koska Poliisit-sarja on poliisityön kuvauksen ohessa viihdeohjelma, jaksoihin on valikoitu tilanteita, joissa kansalaiset lähestyvät poliisipartiota kysyäkseen neuvoa, pyytääkseen apua tai ryhtyäkseen jutulle ilman erityistä syytä. Eräs poliisin erityistaidoista on tunnistaa aidosti poliisin apua tarvitsevat ihmiset mutta pitää etäisyyttä niihin, jotka ovat poliisin tehtävien hoitamisen kannalta jopa haitaksi.
Tyypillisesti kohtaamiset alkavat tervehdyksellä ja vastatervehdyksellä. Tämän jälkeen aloitteellinen osapuoli (tässä tapauksessa kansalainen) on velvollinen esittämään syyn lähestyä poliisia. Aineistoni pohjalta kansalaiset, joilla on perusteltu syy lähestyä poliisia, tervehtivät ensin ja esittävät heti perään asiansa. Jos taas poliisi tervehtii ensin eikä kansalainen tuota viipymättä täsmällistä syytä lähestyä poliisia, on todennäköistä, että kyseessä ei ole varsinainen poliisiasia. Niin ikään kansalaisen vuorojen yhdisteleminen otsikossa olevan muotoilun tapaan antaa poliisille syyn epäillä kansalaisen yrittävän raivata institutionaalisen kehyksen sisään tilaa pyynnöille, joiden toteuttaminen ei varsinaisesti kuulu poliisin toimenkuvaan. Esimerkiksi ”mikäs meininki” rakentaa puhujien välille suhdetta, jota ei yleensä ole entuudestaan tuntemattomien välillä. Ei olekaan yllättävää, että kyseisen aloitusvuoron jälkeen kansalainen tiedustelee, voisiko poliisipartio ”heittää mut Kannelmäkeen ku en jaksais kävellä”.
Kyse on siis tilanteesta, jossa poliisi varmasti voisi, mutta ei todennäköisesti halua toteuttaa asiakkaan pyyntöä. Useiden kymmenien samanlaisten tilanteiden analysointi paljastaa myös, että poliiseilla on (hämmästyttävän) usein jo ennakkokäsitys heitä lähestyvän kansalaisen aikeista. Tietty aika, paikka ja asiakkaan käytös antavat vihjeitä siitä, miten mahdollisen asiakkaan kanssa kannattaa toimia. Tämä heijastuu muun muassa tapaan, jolla poliisit tuottavat oman tervehdyksensä usein kysyvällä intonaatiolla (”terve no?”). Kyydin pyytäjiin poliisit suhtautuvat aineistoni perusteella pääsääntöisesti humoristisesti, sillä leikinlasku on luontainen keino käsitellä kiusallisia tai sopimattomia ehdotuksia.
”HEI TÄS ON POLIISI, KOITETAAS NYT SIT NOUSTA YLÖS SIELTÄ”
Eräs poliisin tehtävistä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen ja sitä kautta yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen. Poliisilain mukaan tehtävää tulee hoitaa ensisijaisesti neuvoin, kehotuksin ja käskyin. Poliisin toiminta päätyy otsikoihin lähinnä silloin, kun sanallinen ohjeistaminen epäonnistuu tai se sivuutetaan syystä tai toisesta. Puhutaan tarpeettoman kovista voimakeinoista, profiloinnista tai konfliktitilanteessa väärän osapuolen suosimisesta.
Epäreilu kohtelu ruokkii epäluottamusta, jota poliisi voi puolestaan torjua asiallisella ja toista osapuolta kunnioittavalla toiminnalla. Poliisit-sarjassa huomioni kiinnittyi erityisesti poliisien tapaan kohdata vahvasti päihtyneitä asiakkaita verrattuna esimerkiksi asiakkaisiin, jotka päihtymyksen lisäksi olivat muulla tavoin häiriöksi.
Poliisin hoitaessa päihtynyt henkilö -tehtävää poliisin aloittavissa vuoroissa suoritetaan tyypillisesti kolme toimintoa: tervehdys, esittely ja ohjeistus. Vertaillessani poliisin muihin asiakasryhmiin kohdistamia ohjeistavia vuoroja huomasin, että poliisin humalaisille osoittamat vuorot sisältävät huomattavasti enemmän liitepartikkeleja (-han ~ -hän, –pa ~ -pä ja –s), joilla lievennetään ohjeistuksen ehdollisuutta. Käskymuotoa (nouse ylös) poliisi käyttää puolestaan todennäköisimmin silloin, kun käskytettävän kykyä noudattaa ohjeistusta ei kyseenalaisteta mutta täyttä varmuutta tämän halusta totella ei ole. Päihtyneen asiakkaan kohdalla otsikon kaltaisilla ohjeistuksilla siis paitsi ohjeistetaan, myös muodostetaan käsitystä asiakkaan kyvystä suoriutua ohjeistuksesta. Samaa päämäärää palvelee me-passiivilla muodostettujen vuorojen käyttö. Humaltuneen asiakkaan jaloilleen saamisesta tehdään osallistujien yhteinen ponnistus, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan yhdessä.
SANAT KERTOVAT SIINÄ MISSÄ TEOTKIN
Toin alussa esiin omaa tutkijataustaani perusteluna tavalleni tutkia poliisin toimintaa juuri näin. Eikö esimerkiksi poliisin toiminta mielenosoitusten tai maasta poistamisten yhteydessä olisi rauhantutkijalle ominaisempi näkökulma puuttua rakenteelliseen väkivaltaan? Eivätkö poliisin teot kerro enemmän kuin varovaisesti muotoillut päällystön juhlapuheet? Itse en usko, että poliisin kykyä toimia rauhantekijänä parannetaan ainoastaan kritisoimalla tai syyttämällä. Tarvitaan myös tavallisten arkisten kohtaamisten tarkastelua. Jos aineistoni poliisit suoriutuvat pääsääntöisesti tehtävistään niin, että kaikki osapuolet säilyttävät kasvonsa, tekevät he jotain sellaista, josta muutkin voivat oppia. Vuorovaikutustutkimus antaa välineet tarkastella sitä, miten toimijat itse ylläpitävät sosiaalista järjestystä, usein hämmästyttävän taidokkaasti ja menestyksekkäästi. Rauhantutkimuksen eetos korostaa tarvetta miettiä, mitkä sanat toimivat ja mitkä eivät. Toivon, että lopulliset löydökset kehittävät paitsi poliisin vuorovaikutustaitoja, myös kansalaisten keinoja kohdata poliisi.
Samu Pehkonen
TAPRI 50 VUOTTA
Rauhan- ja konflktintutkimuskeskus TAPRI perustettiin vuonna 1969, joten se on päässyt kunnioitettavaan puolen vuosisadan ikään. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Rauhan Puolesta -lehdessä julkaistaan artikkeleita, joiden kirjoittajat avaavat rauhantutkimuksen nykytilaa ja kertovat, mitä aiheita rauhantutkimuksessa tällä hetkellä tarkastellaan.
