Ihmiset ovat liikkuneet aina, mutta ovat siinä epätasa-arvoisessa asemassa. Taprin yliopistotutkija Anitta Kynsilehdon artikkelissa rauhantutkimuksen kohteena ovat ihmisten globaali liikkuvuus ja rajojen väkivalta.
Ihmiset ovat aina liikkuneet hakien uusia elämänmahdollisuuksia ja suojaa, osa uteliaisuuttaan tutkimusmatkaillen tai turistina, osa pakotettuna luonnonkatastrofien tai sodan takia. Globaalin pohjoisen keskiluokalle matkustamisesta on tullut itsestäänselvyys. Valtaosalle maailman asukkaista rajat ylittävä liikkuminen on usein välttämättömyys, mutta tehty mahdottomaksi luvallisissa puitteissa. Syynä ovat tiukentuneet viisumikäytännöt, jotka lajittelevat ihmisiä hierarkkisesti järjestyneisiin asemiin kansallisuudesta ja tulotasosta riippuen. Kaikilla ei ole edes teoreettista mahdollisuutta liikkuvuuden mahdollistavien dokumenttien kuten passin hankintaan. Tämä johtuu taloudellisista esteistä eli siitä, että yhden passin hankkiminen maksaa hallintokuluineen ja mahdollisine matkakustannuksineen saman verran kuin kuukaudessa olisi käyttää rahaa perheen ruokintaan, eikä luvallisesta liikkumisesta silti ole takeita. Syy voi olla myös esimerkiksi se, ettei henkilön syntymää ole muodollisesti rekisteröity tai että syntymätodistuksen hankkiminen on tehty mahdottomaksi.
Globaalin pohjoisen maat ja niiden yhteenliittymät ovat tiukentaneet rajapolitiikkaansa vuosi vuodelta. Jo maissa vuosia oleskelleiden palauttamisesta on tehty poliittinen prioriteetti, mikä on tarkoittanut rajojen tiukentumista myös esimerkiksi aiemmin vapaan liikkuvuuden Schengen-alueen sisärajoilla sekä maiden sisällä. Eurooppalaisessa kontekstissa näkyvimmät kamppailut käydään Välimerellä. Siellä kansainvälisen suojelun etsintä sekä liikkuvuuden tarve ja halu törmäävät valtioiden rajakontrolliin, josta on pyritty tekemään aukoton.
Näissä kamppailuissa myös muuttajien oikeuksia puolustavat ja käytännössä meripelastusoperaatioita toteuttavien järjestöjen toimintaa on hankaloitettu ja tehty maihinnousu- tai satamasta poistumiskielloilla lähes mahdottomaksi.
Tutkimuksissani tarkastelen liikkuvuuden käytäntöjä muuttajien kokemusten ja rajapolitiikkojen risteymissä sekä sitä, miten solidaarisuus liikkeellä olevien parissa ja heidän toimestaan rakentuu ja millaisia haasteita solidaarisuustoiminnassa ilmenee. Tässä puheenvuorossani tarkastelen rajojen väkivaltaa mutta myös sitä, miten tätä väkivaltaa on pyritty vastustamaan lisäämällä kriittisen kansalaisyhteiskunnan toimijoiden yhteistyötä yli rajojen.
RAJOJEN VÄKIVALTA JA MITEN SITÄ VOIDAAN VASTUSTAA
Rajoilla tapahtuva väkivalta ja itse rajajärjestelmän tuottama väkivalta ovat ilmiöitä, jotka rauhantutkijan on otettava vakavasti. Ikonisia ja väkivaltaisuudestaan tunnettuja rajoja ovat niin Meksikon ja USA:n välinen raja kuin Välimeri, jota on kuvattu isoksi hautausmaaksi johtuen dokumentoitujen kuolemien määrästä. Erityisesti kesästä 2017 alkaen Välimerellä on niin ikään käyty taistelua kansalaisjärjestöjen ja yksityisten toimijoiden harjoittamaa meripelastustoimintaa vastaan, mikä puolestaan syntyi vastauksena valtioiden kyvyttömyyteen ja haluttomuuteen toimia kansainvälisen merioikeuden velvoitteiden mukaisesti. Lisääntynyt loanheitto ja rantautumiskiellot ovat kuitenkin tuottaneet tilanteen, missä yksityinen toimija toisensa jälkeen on joutunut vähentämään kapasiteettiaan tai vetäytymään Välimereltä kokonaan. Samaan aikaan painetta Libyan saamiseksi vastaanottamaan venekuntia on lisätty tuntuvasti, huolimatta lukuisista raporteista, jotka kertovat epäinhimillisistä oloista maassa niin säilöönottokeskuksissa kuin niiden ulkopuolellakin. Syyskuussa 2019 Ruanda vastaanotti Libyan säilöönottokeskuksista evakuoitavia pakolaisia osoituksena siitä, miten Afrikan valtioiden keskinäistä solidaarisuutta pyritään tuottamaan tilanteessa, missä Euroopan vastaus on ollut työntää alueelleen pyrkiviä kauemmas Afrikan mantereella ja rahoittaa yhä enenevissä määrin toimia rajakontrollin lisäämiseksi Afrikan mantereen sisäisillä rajoilla.
Moni muu raja jää usein vähemmälle kansainväliselle huomiolle. Monilla muilla rajoilla kuolleiden määrä ei ole edes siinä määrin tiedossa kuin edellä mainituilla raja-alueilla. Välimeren kontekstia etelämpänä työskentelevät ja itsekin liikkeellä olevat tai olleet aktivistit muistuttavat usein, miten Saharan autiomaahan hävinneitä ja menehtyneitä ei kukaan kykene laskemaan. Watch the Med -verkosto, joka on jo usean vuoden ajan tehnyt aiemmin mahdottomana pidetystä mahdollista ylläpitämällä Välimeren hätänumeroa ja hälyttämällä pelastajia paikalle saadessaan tiedon merihädässä olevasta venekunnasta, on laajentanut toimintaansa Sahelin alueelle ja Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin pelastaakseen henkiä myös näillä rajoilla. Avun hälyttämisen perusteella vapaaehtoistoimijat, usein rajaseutujen pikkukylien asukkaat, tietävät minne viedä juomavettä ja ruokaa ja missä auttaa loukkaantuneita. Vaikka toimijoita ei saada aina tai ainakaan ajoissa liikkeelle, aktivistiverkosto pystyy viestintänsä avulla dokumentoimaan rajojen väkivaltaa aiempaa paremmin. Näin pyritään velvoittamaan rajavartiointia harjoittavat maat ja erityisesti rajojen ulkoistamistoimintaa harjoittavat eurooppalaiset toimijat puuttumaan kärsimykseen ja henkien menettämiseen myös näillä vähemmälle kansainväliselle mediahuomiolle jäävillä rajoilla. Saharan-toiminnot ovat tarjonneet konkreettisen kanavan luoda yhteistyötä Afrikan mantereen eri maissa toimivien kansalaisyhteiskunta-aktiivien välille.
Rajat eivät sulje vain muista maista tulevia ulkopuolelleen, vaan niiden sulkeminen hankaloittaa erilaisten ylirajaisten yhteisöjen arkea. Yksi tällainen raja on Algerian ja Marokon välinen maaraja, joka on ollut suljettu vuodesta 1994. Vaikka sulkeminen ei ole tarkoittanut rajan ylittämisten loppumista, on rajan ylittämisestä tullut kallista ja vaarallista. Entistä kalliimpaa ja hankalampaa se on ollut vuodesta 2015 alkaen, jolloin Marokko alkoi rakentaa raja-aitaa koko maarajan pituudelta ja Algeria vastasi rakennushankkeeseen kaivamalla vallihaudan rajan myötäisesti omalle puolelleen.
Rajan molemmin puolin eläville perheille virallisten dokumenttien, vaikkapa syntymätodistusten, hankkiminen rajan ”väärältä” puolelta on tehty hankalaksi, eikä hääjuhlia tai hautajaisia järjestettäessä saada koko sukua koolle. Aitarakennelma ja vallihauta myös lävistivät viljelysmaita, joita molemmin puolin asuvat sukulaiset olivat yhdessä hoitaneet.
Poikkeuksellisesti raja on ollut kuitenkin mahdollista avata. Viimeksi näin tehtiin 25. syyskuuta 2019. Kyse oli kolmen nuoren marokkolaisen ruumiiden kuljettamisesta: Taourirtin pikkukaupungista lähteneet nuoret olivat yrittäneet osana isompaa ryhmää veneellä Eurooppaan, mutta merivirrat kuljettivat haaksirikkoutuneen veneen Algerian rannikolle. Kolme nuorta menehtyi. Nuorten perheillä ei ollut tarvittavia varoja ruumiiden kuljettamiseksi lentoteitse Oranista Casablancaan ja sieltä Itä-Marokon Taourirtiin lähelle Algerian rajaa. Maarajan avaaminen edellytti toistuvia yhteydenottoja kummankin maan ministeriöihin ja edustustoihin sekä taourirtilaisten yhdistysaktiivien matkan Oraniin, minkä seurauksena nuorten ruumiit saatiin maateitse perheilleen hautajaisten järjestämiseksi. Rajan avaaminen koski tällä kertaa vain kuolleita: eloon jääneet tultaneen palauttamaan virallisia reittejä Marokon puolelle. Tapaus osoitti kuitenkin sen, että sinnikkyydellä inhimilliset syyt voivat joskus voittaa ylittämättömiltäkin vaikuttavat esteet.
MITÄ TEHDÄ?
Lopuksi pohdin sitä, mitä rauhantutkijan ja rauhantyöstä muutoin kiinnostuneen on tällaisessa kontekstissa mahdollista tehdä, kun otetaan vakavasti rauhantutkimuksen vanha periaate, jonka mukaan rauhantutkimus lähtee liikkeelle kokemuksesta ja johtaa toimintaan. Yksi helpoimmista toiminnan tavoista on se, että purkaa ja kyseenalaistaa hierarkioita sekä kertoo tämän ääneen kerta toisensa jälkeen, mukaan lukien tutkijan oma asemoituminen ja etuoikeuksien kriittinen tarkastelu. Erityisen kriittistä tarkastelua vaatii valtioiden ja niiden yhteenliittymien harjoittamaa politiikka, joka unohtaa tai ylenkatsoo eri tavoin paikantuneet yksilöt ja heidän monenlaiset ylirajaiset suhteensa eri puolille maailmaa.
Perehtyminen yhteistyössä liikkuvien kanssa ja heidän toimestaan toteutettuun solidaarisuustoimintaan valottaa sitä, miten tärkeää on toimia yhteistyössä rajojen yli keräten ja jakaen tietoa, joka puolestaan ohjaa toimimaan mahdottomaksi koetuista oloista huolimatta. Rajapolitiikan haastamisen tuloksia ei aina ole helppoa havaita käytännössä, mutta joitakin menestystarinoitakin on. Näiden näkyviksi tekeminen antaa toivoa siitä, että jäykkien rakenteiden ja tiukentuvan ilmapiirin keskellä on mahdollista vastustaa väkivaltaa rajoilla ja rajojen väkivaltaa.
Teksti ja kuva Anitta Kynsilehto, YTT, yliopistotutkija, Tapri
TAPRI 50 VUOTTA
Rauhan- ja konflktintutkimuskeskus TAPRI perustettiin vuonna 1969, joten se on päässyt kunnioitettavaan puolen vuosisadan ikään. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Rauhan Puolesta -lehdessä julkaistaan artikkeleita, joiden kirjoittajat avaavat rauhantutkimuksen nykytilaa ja kertovat, mitä aiheita rauhantutkimuksessa tällä hetkellä tarkastellaan.
