Pirkko Carpenterin elämä on kulkenut monen mutkan kautta Jormuan kylästä Kainuusta takaisin samaan pihapiiriin. Nuori idealisti on muuttunut hiukan vanhemmaksi idealistiksi, jonka johtotähti on rauhan ja osallisuuden edistäminen laadukkaalla koulutuksella.

Kun Pirkko Carpenter jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle, hän ajatteli, että on aika alkaa systemaattisemmin tehdä oma osansa sen eteen, että maailman lapset saisivat hyvän koulutuksen. Pirkko perusti muutaman muun aktiivin kanssa Malawin lasten ja nuorten avuksi -järjestön. Aktiivisten porukka ei koostunut tavanomaisista valkoisista keskiluokkaisista auttajista (vaikkei heissäkään ole toki mitään pahaa). Pirkon porukkaan kuuluivat esimerkiksi hänen omat vanhat opiskelijansa Ahmad ja tämän vaimo Insaf sekä vanha työpari ja nykyinen Suomen Romanifoorumin toiminnanjohtaja Armas Lindberg vaimoineen.

HERÄÄVÄ TIEDONHALU

Syy siihen, miksi Pirkko tuntee niin vahvasti koulutuksen tärkeäksi, juontunee hänen omasta lapsuudestaan. Pirkko on kotoisin monilapsisesta pienviljelijä-työläisperheestä Kajaanin läheltä. Sinne hän on nyt myös palannut eläkepäiviä viettämään samaan pihapiiriin, josta aikoinaan maailmalle lähti.

”Isäni oli käytännössä lukutaidoton. Hän oli Karjalan evakoita ja kävi aikoinaan vain muutaman viikon kestäneen kiertokoulun. Elämänsä loppuun asti hän kuitenkin sitkeästi tavasi päivän lehteä. Äiti kävi sentään muutaman vuoden kansakoulua.”

Tuohon aikaan syrjäseuduilla toimintaa nuorille tarjosivat vain seurakunta ja kaksi urheiluseuraa, työväelle toinen ja porvareille toinen. Pirkko ajattelee, että hänen ensimmäinen kiinnostuksensa ulkomaailmaan ja samalla kiintymys kirjoihin saattoi herätä erään seurakunnan työntekijän esittelemästä teoksesta, joka oli hieno kuvakirja maailman seitsemästä ihmeestä. Pirkko hankki sen myöhemmin itselleen ja se taitaa olla edelleen tallella.

”Siitä alkoi rakkauteni kirjoihin. Tuntuu, että monet asiat elämässä ovat ihan pienten sattumien varassa.”

Se, että Pirkko ja hänen sisaruksensa saivat käydä koulua niin pitkälle kuin halusivat ja pystyivät, johtuu hänen arvionsa mukaan tuolloin 50-luvulla Kainuussa vallinneesta koulutusmyönteisyydestä.

”On ollut ihan ratkaisevaa koko elämälleni, että pääsin oppikouluun. Eihän täältä työläiskodista olisi muuten ollut mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässä. Olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Ja mitä kauemmin on maailmaa katsellut, sitä enemmän on tiedostanut koulunkäyntimahdollisuuden merkityksen.”

Pienviljelijäperheen arki lähes omavaraistaloudessa oli sellaista, että myös perheen koululaisten vapaa-aika oli täystyöllistettyä. Pirkko muistaa olleensa kateellinen luokkakavereilleen siitä, että he viettivät lomiaan ja vapaa-aikaansa esimerkiksi lueskellen.

Tyttölyseon ilmapiiri oli sellainen, että oli hyvin selvää ketkä ovat maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kun opettaja perunannostoloman jälkeen kysyi luokassa, miten oppilaat olivat lomansa viettäneet, rämähtivät muut nauramaan, kun Pirkko ilmoitti tietenkin nostaneensa perunoita koko loman.

ENSIMMÄINEN VAPAAEHTOISTYÖ

Kodin arvomaailma välittyi Pirkon mukaan lähinnä rivien välistä. Isä arvosti ennen kaikkea kovaa ruumiillista työntekoa. Myös koulussa piti olla ahkera ja Pirkko pärjäsikin siellä oikein hyvin. Sitä edesauttoi varmasti sekä valtava tiedonjano ja oppimisen halu että kotoa opittu korkea työmoraali.

Maailmankuvaansa Pirkko avasi esimerkiksi lukemalla Viikkosanomia. Hän innostui esperantosta ja englannin kielestä ja tilasi itselleen Unescon maksuttoman lehden Unesco-kuriirin, joka oli painettu paksulle paperille ja josta saattoi itsekseen opetella englantia.

”Veljeni tapaturmainen kuolema liikenneonnettomuudessa, kun olin 14-vuotias, vaikutti minuun syvästi. Kuolemaa oli vaikea käsitellä, ja se sai minut varmaankin aktivoitumaan seurakunnan toiminnassa. Kotini oli hyvin vasemmistolainen, vaikkei siitä ääneen varsinaisesti puhuttu. Luulen, että yhdistelmä vasemmistolaisuutta ja seurakuntatoimintaa sai sosiaalisen omantuntoni heräämään.”

Pirkolla oli valtava tarve tehdä jotain hyvää. Tähän tarjoutui mahdollisuus, kun tuttu diakoni vinkkasi parista koulun läheisissä röttelöissä asuvasta vanhuksesta. Pirkko alkoi käyttää parin tunnin ruokatuntinsa vieraillen näiden mummojen luona siivoamassa ja auttelemassa.

ETELÄ-AFRIKKA MULLISTAA MAAILMAN

Lukion hyvän historianopettajan innoittamana Pirkko lähti kirjoitusten jälkeen vuonna 1968 Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tuntui tärkeältä päästä pois kotoa. Opiskelijaelämä vei mukaan kristillisen ylioppilasliiton toimintaan. Sen johdossa oli hyvinkin radikaaleina pidettyjä pappeja kutn Martti Lindqvist ja Ilkka Turkka, jotka olivat kirkon kanssa kahnauksissa.

”Minulle tärkeintä tuossa toiminnassa oli yhteys Ylioppilaiden kristilliseen maailmanliittoon. Tulin valituksi neljän muun eurooppalaisen opiskelijan kanssa kesällä 1970 Etelä-Afrikan matkalle, joka käänsi maailmani ihan ylösalaisin.”

Ennen matkaa Pirkko ajatteli olevansa tavallista valveutuneempi poliittisissa asioissa. Myös Etelä-Afrikan tilanne oli teoriassa tuttu – kristillisen ylioppilasliiton toiminnassa oli keskitytty erityisesti apartheidista keskustelemiseen.

”Todellisuus Etelä-Afrikassa oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei olisi voinut kuvitella. Tuntui täysin käsittämättömältä, että miten voi toinen ihminen kohdella toista niin ja vielä oikeuttaa sen kohtelun lailla ja rakenteilla.”

Pirkko mietti omia lähtökohtiaan köyhänä syrjäseudulta tulevana tyttönä ja tajusi, että hänellä oli kuitenkin kaikki mahdollisuudet tehdä elämässään mitä vain. Etelä-Afrikan mustalta väestöltä oli viety kaikki keinot vaikuttaa elämäänsä.

Tuolla matkalla tapahtui myös jotain sellaista, mitä opiskelijamatkoilla nyt saattaa tapahtua. Pirkko rakastui eteläafrikkalaiseen mieheen. Sydän jäi siis Etelä-Afrikkaan. Pirkko palasi Suomeen ja suoritti sovitut matkaan liittyvät puhujatilaisuudet. Sitten hän keskeytti opintonsa ja muutti Etelä-Afrikkaan vuonna 1971.

”Kyllä muuttoni on varmaan särkenyt vanhempieni sydämen. Heille Afrikka tuntui niin kaukaiselta paikalta, että luulivat kai menettävänsä minut iäksi. Siihen aikaan soitin kotiin kaksi kertaa vuodessa ja sekin maksoi maltaita.”

Elämä Etelä-Afrikassa vaikutti Pirkkoon monella tavalla. Ensinnäkin hän menetti uskonsa jumalaan ja myös kirkon mahdollisuuksiin toimia ihmisten hyväksi. Tilanne oli niin kärjistynyt, ettei hän uskaltanut jatkaa poliittista toimintaa. Juuri vuonna 1971 aparteid alkoi kiristää entistä enemmän otettaan. Ihmisiä suljettiin kotiarestiin. Valkoisten, mustien ja värillisten kokoukset kiellettiin.

”Pidin yhteyttä aiemmalla matkalla tapaamiini mustiin opiskelijoihin ja lähetin erilaisia vetoomuskirjeitä päättäjille. Asuinseudullamme Natalissa oli onneksi rauhallisempaa kuin monessa muussa paikassa.”

Apartheidia ei päässyt pakoon missään. Kaikki mitä tapahtui heijastui systeemiin. Pirkko joutui vaikeuksiin halutessaan ystävystyä kadulla asuvien ihmisten kanssa tai yrittäessään auttaa raskaana ollutta palvelijaa.

”Kun astui ovesta ulos, oli todellisuus vastassa. Oli paljon asioita joita ei voinut tehdä ja täytyi sopeutua siihen, että käveli rakennuksiin sisään ovista, joiden yläpuolella luki ’vain valkoisille’. En kestänyt sitä.”

Pirkko ehti asua Etelä-Afrikassa vajaat kaksi vuotta, kun tyttärellä kasvanut pieni perhe muutti Englantiin puolison sukulaisten kotiseudulle.

Aikaa Etelä-Afrikassa Pirkko kuvaa elämänsä rankimmaksi ja raaimmaksi vaiheeksi. Hän ei ole koskaan palannut maahan. Nelson Mandelan vapautumisen jälkeen teki mieli, mutta matka jäi toteuttamatta. Apartheidin todistaminen läheltä on epäilemättä kuitenkin vaikuttanut herkkyyteen, jolla Pirkko näyttää maailmaa ja ihmisiä katselevan.

ÄITINÄ ENGLANNISSA

Englannissa Yorkshiressä perhe kasvoi vielä pojalla ja toisella tyttärellä. Vaikka Pirkko väittää nuo vuodet keskittyneensä lähinnä äitiyteen, on selvää että maailmanparantaja ja feministi hänessä on jatkanut aktiivista kasvuaan. Taisi hän myös kasvattaa muutaman aktivistin. Kolmella mantereella asuvista lapsista yksi työskentelee ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja toinen edistää aurinkoenergian käyttöä. Feministejä he lienevät kaikki.

Tuohon aikaan alkoivat yleistyä feministisiä ja monikulttuurisia arvoja korostavat lastenkirjat ja Pirkko luki niitä ahkerasti lapsilleen. Hänen poikansa on todennut, että äidin valitsemissa kirjoissa oli yleensä ihan tietty tendenssi. Pirkko oli mukana myös ydinvoimaa vastustaneessa naisliikkeessä.

Pirkko suoritti kesken jääneen maisterintutkintonsa Yorkin yliopistossa. Gradun hän teki rasismista ja Ruotsin siirtolaispolitiikasta. Hän piti yhteyttä Etelä-Afrikkaan tuttuihinsa ja kirjoitti esimerkiksi kortteja poliittisille vangeille. Pirkko otti hyvin vakavasti ihailemansa Steven Bikon murhan. Hänellä oli ollut ilo tavata Biko tuolla ensimmäisellä matkallaan Etelä-Afrikkaan.

Pirkko erosi miehestään ja jatkoi elämäänsä muutaman vuoden kolmen lapsen yksinhuoltajana Englannissa. Työnsaantimahdollisuudet tuntuivat kuitenkin Suomessa paremmilta ja siksi hän palasi vuonna 1989 Oulun seudulle.

PALUUMUUTTAJA MAAHANMUUTTAJATYÖSSÄ

Pirkko aloitti työt Suomessa alakoulun opettajana Oulun lähellä Rantsilassa. Paikan valintaan vaikutti seikka, että koulutoimenjohtajana oli nainen. Keväällä 1990 Ouluun muuttti Vietnamin pakolaisia, ja siitä eteenpäin Pirkko työskenteli aikuisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Oli muutama muukin pesti. EU-rahoitusten kulta-aikana Pirkko työskenteli Kokkolassa erään naisten kehittämiseen liittyvän hankkeen tutkijana ja sen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa peruskouluaineita aikuisille romaneille.

”Parasta, mitä olen työelämässä kokenut, on ollut työskentely tiiviinä työparina Armas Lindbergin kanssa hankkeessa, jonka tavoitteena oli edistää romanien kouluttautumista. Siinä oli sekä arvot että tekemisen tapa kohdillaan.”

Pirkko oli järkyttynyt kun alkoi ymmärtää, miten paljon syrjintää romanit edelleen kokivat. Hän ajattelee että se on asia, jota pitäisi käsitellä erityisesti opettajankoulutuksessa. Opettajien huonot asenteet ja olemattomat odotukset vaikuttavat paljon siihen, miten romanilapset suoriutuvat koulusta. Sekin surettaa Pirkkoa, että valtaväestön ja romanien välillä on edelleen niin vähän kanssakäymistä. Ei hän itsekään ennen tuota työtehtävää tuntenut yhtään romania. Armas onneksi jatkaa työtään romanien kouluoikeuksien puolesta nykyisessä tehtävässään Romanifoorumin toiminnanjohtajana.

Vuonna 2003 Pirkko muutti viimein Kajaaniin vanhalle kotiseudulle ollakseni lähellä ikääntyviä vanhempiaan. Eläkkeeseen asti hän työskenteli Kajaanin aikuiskoulutuskeskuksessa maahanmuuttajakoulutuksen opettajana.

”Tuntuu siltä, että tänne Kainuuseen eivät oikein maahanmuuttajat kotoudu. Vaikka ilmapiiri ei olisi ihan avoimen vihamielinen, niin ei se kyllä tervetulleeksikaan toivota. Ihmiset, jotka pärjäävät ja haluavat mennä eteenpäin elämässään, lähtevät täältä heti kun voivat. Kajaanin kaupunki voisi kyllä ihan tietoisesti tehdä jotain ratkaisevaa kotoutumisen edistämiseksi.”

MUONAN LASTEN TULEVAISUUS

Jäätyään eläkkeelle Pirkko saattoi keskittyä pitkäaikaiseen haaveeseensa: lasten koulutuksen edistämiseen. Vaikka kyseessä on vapaaehtoistyö, häntä tuntuu siihen ajavan suuri sisäinen pakko.

”Lasten koulutus on ollut minulle tärkeä projekti omien lasten kohdalla ja laajentunut siitä muittenkin lapsiin.”

Pirkko päätti perustaa yhdistyksen, joka tukee malawilaisen Muonan kylän kehitystä etenkin koulutuksen avulla.

”Meitä on pieni mutta sitoutunut porukka. Varainkeruu on ollut hyvin perinteistä myyjäisiä, kirpputoreja ja aineettomia lahjoja ja sen sellaista. Kaikki aktiivit tekevät työtä ilmaiseksi palkkana vain hyvä mieli tai mitä itse kukin tästä saakin. On meillä usein tosi hauskaakin.”

Yhdistys on kerännyt ilman mitään ulkopuolista tukea 20 000 euroa, joilla on saatu koulurakennus valmiiksi. Nyt tarvitaan toinen mokoma opettajien asuntolaan, jotta saadaan pidettyä hyviä ja motivoituneita opettajia Muonan lapsia opettamassa.

Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä kyläyhteisön kanssa ja sen tarpeista lähtien. Kommunikaatio hoituu modernisti Whatsapp-viestein. Kylän nettiyhteydet pätkivät sen verran, että teksti toimii puheluita paremmin. Kylän yhteyshenkilö taitaa englannin kielen, vaikka muuten yhteisö puhuukin lähinnä chitsewaa.

Pirkko on kerran vieraillut Malawissa Muonan kylässä, kun koululle kaavailtu tontti lahjoitettiin projektille. Sitten Muonaan lähti suomalainen vapaaehtoistyöntekijä vuodeksi auttelemaan rakentamisessa, mutta hän rakastui paikalliseen naiseen ja muutti kauaksi Pohjois-Malawiin.

Nyt Muonaan on lähdössä suomalainen pariskunta kuukaudeksi hanketta edistämään ja luomaan yhteistyösuhteita. Lähtijät rahoittavat matkansa itse ja muutenkin kaikki yhdistyksen rahaliikenne on hyvin läpinäkyvää. Saadut avustukset menevät lyhentämättöminä muonalaisille.

”Muonassa meidän projektissa on paikallisia sekä palkkatyössä että vapaaehtoisina. Kouluruokalaakin pyörittävät vapaaehtoiset äidit. Sellainen on konkreettista rauhantyötä.”

PARASTA RAUHANTYÖTÄ

Kysyttäessä maailmanparantamisen ja rauhantyön tulevaisuudesta Pirkko vastaa, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin koulutusmahdollisuuksien tarjoamisen ihmisille.

”Siksi olen tässä tätä koulua rakentamassa. En tiedä muita keinoja, joilla voisin vaikuttaa.”

Se, että ihmiset saavat tietoa ja mahdollisuuksia elämäänsä, saa heidät Pirkon mukaan toivomaan toisilleen hyvää ja sitä kautta sodatkin estyvät. On kuitenkin vaikea löytää tietoa, jota voi pitää totena.

”Kuka sen totuuden kertoo? Sen ainakin tiedän, että kun pääsee kouluun, pystyy ajattelemaan itse ja saa kielen ja asioita joista valita. Siten oppii arvioimaan yhteiskuntaa ja tekemään omia ratkaisuja. Siihen pitäisi tietenkin kuulua myös vastuun kantaminen toisista.”

Pirkko toivoo siis Muonan kylässä kasvavan kriittisiä kansalaisia, jotka ovat yhdessä luomassa parempaa tulevaisuutta muiden maailman kylien lasten kanssa.

Teksti Hanna Niittymäki
Kuvat Esko Piippo

Tutustu Facebookissa: ”Malawin lasten ja nuorten tuki ry”. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi tai ostaa ystävillesi aineettoman lahjan.