Frank Johansson syntyi Karjaalla, mutta muutti jo kaksivuotiaana perheensä mukana Helsinkiin. Hän kasvoi helsinkiläisissä lähiöissä Pitäjänmäellä, Pajamäessä ja Haagassa. Koulua hän kävi Munkkiniemessä 1970- ja 1980-luvuilla, Johanssonin sanoin hyvinvointivaltion parhaana aikana. Hänestä erityisesti 1970-luku oli ”ihan parasta aikaa, eikä pelkästään musiikillisessa mielessä”.
”Lapsuuteni ratkaiseva vaihe oli se, kun asuin viisivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi isän työn takia Keniassa Afrikassa. Isä oli töissä pohjoismaisessa projektissa, joka edisti maatalousosuuskuntien perustamista entisille valkoisten omistamille maille. Kenia oli silloin vasta itsenäistynyt nuori valtio. Minulla oli koulussa paljon eri maista lähtöisin olevia kavereita: kenialaisia, intialaisia, muslimeita, juutalaisia, armenialaisia ja niin edelleen. Tämä vaikutti maailmankuvani kehitykseen voimakkaasti.”
Johanssonin mieleen on jäänyt noilta vuosilta vilkas yhteinen toiminta, vierailut toisten perheiden luona ja uusien ruokien maisteleminen. ”Kaikki tämä oli kansainvälisyyskasvatusta, joka jätti minuun ison jäljen.”
Keniasta Suomeen palattuaan Johansson keskittyi lähinnä urheiluharrastuksiin.
”Pelasin jalkapalloa, käsipalloa ja pöytätennistä. Urheiluun meni melkein kaikki vapaa-aika.”
Johansson on kuitenkin nuoresta saakka ollut kiinnostunut politiikasta ja tykkäsi keskustella siitä erityisesti isoisänsä kanssa.
”Yhteiskunnallinen herääminen tuli lukion viimeisenä vuotena. Olin ollut vuoden vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja sitä ennen ajattelin, että minusta tulee hotellin vetäjä tai ravintoloitsija. Mutta kun palasin Yhdysvalloista tajusin, että maailmassa on erilaisia yhteiskunnallisia asioita, joihin pitää vaikuttaa. Minulle niitä avasivat valtavat rauhanmarssit vuosina 1982 ja 1983. Silloin liityin Sadankomiteaan, Siviilipalvelusmiesliittoon ja Amnestyyn.”
”Sanoin itselleni, että nuori mies, tee jotain. Kieltäydyin aseista ja hain siviilipalvelukseen. Se oli rauhanmarssien ansiota. 1980-luvun marssit olivat rauhanliikkeen vahvinta aikaa. Silloin sekä Varsovan liitto että Nato suunnittelivat lyhyen kantaman ydinohjusten asettamista Eurooppaan.”
Mikä sitten sai Frank Johanssonin liittymään juuri Amnestyyn?
”Olen monta kertaa miettinyt sitä itsekin, enkä oikein tiedä mistä se lähtee. Mutta ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin opiskelemaan toimittajaksi Helsingin Social- och kommunalhögskolaniin vuonna 1982. Luulen, että ehkä syy liittymiseeni Amnestyyn oli sananvapaus, joka on perusasia toimittajan työssä. Ja ehkä siihen heijastui myös se, että Sadankomitea oli sekä itää että länttä vastaan. Se oli nimenomaan sitoutumaton ja kaikkia osapuolia arvosteleva järjestö. Minua kiehtoi täydellinen poliittinen riippumattomuus ja kaikkien haukkuminen. Se johti siihen, että liityin nimenomaan näihin kolmeen järjestöön.”
Ensin vapaaehtoistyötä
Kun Frank Johansson oli aktivoitunut ja opiskeli toimittajaksi, hänelle tarjoutui paljon tehtäviä Amnestyn vireässä paikallisryhmässä, joka järjesti muun muassa katuteatteria ja muuta happeningia. Häntä pyydettiin tekemään vapaaehtoisena Amnestyn lehteä, ja hän tekikin sitä koko 1980-luvun. Samaan aikaan hän kirjoitti avustajana Hufvudstadsbladetiin ja jossain vaiheessa siirtyi Tukholmaan Dagens Nyheterin ulkomaantoimitukseen.
Tätä kesti monta vuotta, kunnes hän päätti palata lapsuutensa Afrikkaan. Kesät hän oli töissä Suomessa Hufvudstadsbladetissa tai Tukholmassa ja vietti talvet vapaana toimittajana Afrikassa. Juuri tuona aikana Nelson Mandela vapautui, ANC sai toimintaoikeudet Etelä-Afrikassa ja Namibia itsenäistyi.
Se oli työteliästä aikaa.
”Olin tehnyt vapaana toimittajana talvella 1989–1990 enemmän töitä kuin mitä olin suunnitellut tekeväni. Päätin, että ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olin viisitoistavuotias, en tee kesällä töitä. Pidän lomaa, katson jalkapallon MM-kisat, seuraan auringonpimennyksen Joensuussa ja puuhaan kaikennäköistä muuta kiinnostavaa. Niin sitten tein ja syksyllä rahat olivat loppu. Silloin Amnesty haki tiedottajaa. Minä ajattelin, että tuotahan voisin kokeilla muutaman vuoden, ja minulle vielä maksetaan siitä, mitä olin suurin piirtein tehnyt vapaaehtoisena aikaisemmin. Hain paikkaa ja sain sen. Sillä tiellä olen. Muutaman vuoden pestistä on tullut elämän pituinen ura.”
”Olen yleensä tiivistänyt asian niin, että on Nelson Mandelan syytä, että olen Amnestyssa töissä. Tein hänen vapautumisestaan niin paljon juttuja Yleen ja Hufvudstadsbladetiin, että pystyin pitämään vuonna 1990 sen vapaan kesän.”
Mihin Amnesty haluaa nyt vaikuttaa Suomessa
Johansson sanoo, että tällä hetkellä tärkein tehtävä on viestiä siitä, että ilmastokriisi on maailman suurin ihmisoikeuskriisi, ja se vaikuttaa yhä voimakkaammin esimerkiksi oikeuksiin ruokaan, asuntoon ja toimeentuloon. Esiin halutaan nostaa myös talous- ja sosiaalioikeuksia, jotka ovat jääneet lapsipuolen asemaan, kun puhutaan ihmisoikeuksista.
”Kun katson nykyhallitusta, niin sosiaaliturvaleikkaukset ovat sellaisia, joihin me yritämme vaikuttaa. Olemme jo aiemmin moittineet Suomea siitä, että perusturvan taso on liian alhainen, ja nyt sitä sitten heikennetään. Samalla sen varaan ollaan työntämässä yhä enemmän ihmisiä. Julkisuutta hallitsee se, että turvapaikkakeskustelu käy ylikierroksilla, ja hallitus ei edes ymmärrä, mitä Suomen kansainväliset velvoitteet tarkoittavat. Se yrittää puskea jopa perustuslain vastaisia lakiuudistuksia läpi. Niihin me kyllä reagoidaan.”
Johansson kertoo, että naisiin kohdistuva väkivalta on ollut jo kaksikymmentä vuotta näkyvästi esillä Amnestyn toiminnassa. Järjestö on myös kouluttanut vapaaehtoisia tarkkailemaan mielenosoituksia tarkoituksena selvittää, miten kokoontumisvapaus ihmisoikeutena Suomessa toteutuu.
”Tästä me raportoimme kerran vuodessa. Koska Amnesty on kansainvälinen organisaatio, se hankkii tietoja eri puolilta maailmaa ja viestii myös maailman ihmisoikeuksien tilasta säännöllisesti.”
Frank Johansson tunnetaan ihmisoikeuksien tiukkana puolustajana. Hänet nähdään ja kuullaan usein keskusteluohjelmissa, joiden aiheena ovat tavalla tai toisella ihmisoikeudet. Monesti hän jää yksin puolustamaan huono-osaisia ihmisiä, pakolaisia, maahanmuuttajia ja köyhiä. Miltä tuntuu jäädä yksin? Johansson sanoo, että se tuo hänelle energiaa.
”Minä tykkään väitellä, ja haluan, että meidän äänemme tulee kuuluviin suurelle osalle kansaa. Sen sijaan sosiaalisen median keskustelukulttuuri on sellainen, että olin aika väsynyt viime syksynä. Silloin oli kolme asiaa päällekkäin. Oli Gazan sota ja pommitukset, sitten oli Suomen itärajan sulkeminen ja itsenäisyyspäivän mielenosoitusten tarkkailu, jossa Amnesty arvosteli poliisia. Kun kaikista näistä tuli sosiaalisessa mediassa yhtä aikaa ihan ala-arvoista palautetta, alkoi väsyttämään suunnattomasti.”
”Pienessä mittakaavassa arvostelu ja suunsoitto antaa lisäenergiaa. Mutta kun haukkumista tulee joka tuutista, niin silloin pitää yrittää säilyttää suhteellisuudentaju ja ajatella, että asialla ovat trollit. Sosiaalisessa mediassa haukkujien joukossa oli kansanedustajia. Pitää vain todeta, että he eivät kuitenkaan edusta kaikkien suomalaisten mielipidettä. Jos en olisi sosiaalisessa mediassa, niin keskustelu tuntuisi varmaan leppoisammalta. Toistaiseksi olen tullut siihen tulokseen, että jos joku twiitti tavoittaa 60 000 ihmistä – syksyllä oli yksi, joka tavoitti 190 000 – niin se kannattaa. Sitten sieltä tuli parisataa semmoista, että viedään sinut saunan taakse ja paljonko Putin teille maksaa ja tämän tyyppisiä viestejä.”
Gazan sota ja Israelin historia
”Tähän aiheeseen on heti alkuun pakko panna, että jos arvostelen Israelin toimintaa, niin eihän se tarkoita, että hyväksyisin Hamasin terrori-iskut. Niihin syylliset on saatava tuomiolle. Jos tätä selvää asiaa en sano, saan taas turpaan joka suunnasta.”
”Kun Israelista ja Palestiinasta keskustellaan, niin aina kannattaa miettiä, mistä vuodesta keskustelun aloittaa. Amnesty julkaisi pari vuotta sitten raportin, jossa sanomme, että Israel on jo vuodesta 1948 ylläpitänyt tietynlaista apartheid-järjestelmää. Se paheni kuuden päivän sodan jälkeen vuonna 1967, kun Israel valtasi Gazan ja Länsirannan. Siis voisi oikeasti kysyä, miksi Israel on saanut toimia tällä tavoin koko olemassaolonsa ajan.”
”Vastaus on tietenkin se, että eurooppalaisilla on ihan oikeutetustikin paha morkkis juutalaisten kansanmurhasta toisen maailmansodan aikana, ja Eurooppa kokee siitä syyllisyyttä. Mutta kyllä siinä suurin vaikuttaja on Yhdysvaltain tuki Israelille. USA:n tuki on ollut vuoden 1967 jälkeen suoraviivaista ja kasvavaa, kuten me olemme viime vuosina nähneet. Se, että Yhdysvallat viimeiseen asti puolustaa Israelia, on varmaan vaikuttanut siihen, mitä muut länsimaat tekevät.”
Johansson sanoo, että Israel on hanakka reagoimaan heti kaikkeen itseensä kohdistuvaan arvosteluun. Se kytkee itsensä arvostelun aina antisemitismiin, ja tämä tekee hallitukset varmaan turhan varovaisiksi, mikä on Israelin tarkoituskin. Israelia voi arvostella sen tekojen ja toiminnan perusteella kuten mitä valtiota tahansa. ”Länsi pystyy samaistumaan Israeliin paremmin kuin paljon laajempaan arabimaailmaan. Siihen taas liittyy islamofobia, syyskuun yhdennentoista päivän hyökkäykset ja muut. Islamista on tullut se ’paha toinen’, jos kommunismi oli se aikaisempi.”
Jokaisessa maassa voi olla myös joku tietty omanlaisensa historiallinen konteksti suhteessa Israeliin. ”Suomella on aina ollut Israeliin läheiset suhteet, jotka vasta presidentti Urho Kekkosen kaudella 1970-luvulla hiukan hiipuivat.”
Maailman tilanne on kauhea. Samaan aikaan Gazan sodan kanssa Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, jossa saadaan aikaan paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Afrikassa soditaan monessa maassa, ja muuallakin. ”Amnesty aloitti juuri kampanjan Venäjän sodanvastustajien tueksi. Se on aivan hirveää luettavaa, kuinka Venäjällä kohdellaan sodan vastustajia.”
Ilmastokriisi jää sotien varjoon
”Nämä kaksi sotaa vievät tällä hetkellä kaiken mediahuomion. Suomessa puolustus- ja turvallisuuskeskustelun alle jäävät ilmastokriisi ja taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, joka kasvaa koko ajan maailmassa ja Suomessa. Me unohdamme sen, että sekä ilmastokriisi että taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus johtavat konflikteihin ja niiden myötä valtavaan siirtolaisuuteen ja turvapaikanhakuun. Nämä ovat globaaleja konflikteja, joihin pitäisi löytyä globaaleja ratkaisuja. Tällä hetkellä YK on täysin toimintakyvytön. Ja samaan aikaan resursseja haaskataan pommituksiin.”
Johanssonin kertomasta voi päätellä, että työtä riittää. Mitä muuta hän ehtii tehdä, vai ehtiikö?
”Minä luen noin kuusikymmentä kirjaa vuodessa, enimmäkseen romaaneja, eli noin kirjan viikossa. Se on minulle henkireikä ja auttaa rauhoittumaan. Sitten tietenkin on jalkapallo, vaikka itse en enää pelaa. Katson aivan tautisesti pelejä. Jos päänuppini tutkittaisiin, niin siellä olisi 80 prosenttia jotain futikseen liittyvää nippelitietoa kuten kokoonpanoja, peliasuja ja tilastoja. Käyn myös katsomassa pelejä, viime vuosina olen käynyt etupäässä Tammisaaressa katsomassa Ekenäs IF:n otteluita, kun perheemme on kotoisin Karjaalta, ja siellä Pohjois-Raaseporin Antskogissa on kakkosasuntokin. Antskogissa vietän aikaa vaimoni kanssa, ja aikuiset lapsenikin käyvät siellä. Katson myös liigan ja kolmosdivarin pelejä. Pyöritin kymmenen vuotta kotini lähiseuran Malmin Palloseuran tyttöjoukkuetta ja olin seuran hallituksessakin. Matkoilla tutkin, olisiko jokin peli, jota voisi käydä katsomassa. Nyt matkustaminen on jäänyt vähemmälle, kun viisi vuotta sitten päätin, että en enää lennä. Niinpä matkat melkein rajoittuvat Ruotsissa käyntiin. Meillä on sellainen politiikka myös toimistossa, että lennetään vain, jos on ihan pakko.”
