62-vuotiaan Atik Ismailin elämä on tähän asti ollut värikäs ja täynnä nopeita käänteitä. Sodan ja rauhan kysymykset ovat seuranneet Suomen huippujalkapalloilijoihin kuulunutta Ismailia lapsesta asti. Nykyään hän valmentaa nuoria ja tsemppaa varsinkin niitä, jotka tarvitsevat erityisrohkaisua.

Ilhamiye ja Talat Ismailille syntyi 5. tammikuuta 1957 Helsingissä kaksospojat Atik ja Adil. Talat oli avioitunut 19-vuotiaana erikoisluvalla 17-vuotiaan Ilhamiyen kanssa juuri ennen kuin hän syyskuussa 1941 osallistui jatkosotaan. Kotirintamallakin tapahtui traagisia: nuorenparin esikoispoika Fikret kuoli vuonna 1942 vain yksivuotiaana aivokalvontulehdukseen.

Atikin lapsuutta leimasivat useat maailmanrauhaa uhanneet tapahtumat, kärjessä Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968. Jo nelivuotiaana Atikin elämään astui pelko: tuleeko ydinsota, syttyykö kolmas maailmansota?

Sodan kokemukset olivat pientä poikaa vieläkin lähempänä. Isä, joka Ismailin sanojen mukaan oli ”kipeänä sodasta”, ei puhunut rintamakokemuksistaan sanallakaan, kuten eivät tuhannet kohtalotoveritkaan.

Atikin ensimmäisiin muistoihin kuuluvat käynnit Munkkiniemen yleisessä saunassa.

”Isä vei meidät Adilin kanssa sinne aina lauantaisin. Siellä oli miehiä amputoituine raajoineen, oli viinaa ja tupakan haju. Kaikki se jäi varmaan alitajuntaani.”

MUSIIKISTA VOIMAA

Tataarivähemmistöön kuuluneiden Ismailien suku oli tullut Suomeen Moskovan eteläpuolelta 1800-luvun lopussa. Perhe seurasi tarkasti, mitä maailmalla tapahtui. Koko perhe – myös äiti, joka ei sietänyt lainkaan väkivaltaa – ihaili nyrkkeilijä Cassius Clayta eli Muhammad Alia, joka menetti vuonna 1967 maailmanmestarin tittelinsä kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Kymmenvuotiaan Atikin maailmankuva laajeni vauhdilla.

”Alin sanoma oli niin kaunis, samoin hänen rytminsä kehässä ja kehon hallinta. En minäkään siitä muksimisesta niin välittänyt. Samaan aikaan Amerikassa alkoi yhä voimakkaammat ihmisoikeustaistelut ja Martin Luther King murhattiin.”

Atik oli myös löytänyt musiikin voiman. Todella suuren vaikutuksen häneen tekivät James Brownin biisi ”Say it loud – I’m black and I’m proud” ja ennen kaikkea Edwin Starrin ”War”, joka oli hänestä sykähdyttävän kova.

”Woodstock ja Vietnamin sota olivat isoja merkityksellisiä asioita minulle. Woodstock-elokuvan näin 1970 kun se tuli Suomeen, siinä Alvin Lee soittaa I’m going home, sillä oli rauhanmerkki punaisessa kitarassa ja sätkä palaa. Rauhanlauluista tutuiksi tulivat muun muassa Joan Baezin ja Arlo Guthrien Vietnamin sodan vastaiset biisit. Naapurissa oli minuakin valveutuneempaa väkeä, niillä soi Lautanen Guatemalan verta ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Ja kyllähän Agit Propin biisit ovat upeita, vaikka aina ei ymmärtänytkään niiden sanomaa.”

Musiikki kulki Atikin elämässä vahvasti mukana.

”70-luvulla pinnalla olivat progressiivinen rock ja hevibiisit. Dave Lindholm oli meidän naapuri ja myös kotimainen tuotanto alkoi kiinnostaa, ’Puhtaat laivat’ jne. Biiseissä tuli koko ajan salaa hyvä sanoma esiin, niissä oli hyvät tekstit.”

VASTAHAKOINEN ALIKESSU

Atik ja Adil Ismail olivat kovia poikia pelaamaan ja seikkailemaan. Kaikenlainen urheilu kiinnosti, ja sitä katsottiin television lisäksi myös urheilukisoissa. Poikien isä pelasi jalkapalloa, ja keväällä 1968 kaksoset liittyivät ensimmäiseen jalkapalloseuraansa, joka oli Juventus – nimittäin HJK:n kaupunginosajoukkue Niemenmäen Juventus.

Loppu onkin osa Suomen urheiluhistoriaa.

Syksyllä 1977 tuli aika mennä armeijaan, mikä oli Ismailille jonkinlainen sokki. Intti ei kiinnostanut häntä vähääkään. Komppanianpäällikkö Antero Mäkipäätä mielistelemällä elämä vähän helpottui. Koska Ismail oli tuolloin jo maajoukkueurheilija, hänet pakotettiin Reservialiupseerikouluun.

”Olin sen aikana kaksi kuukautta Saksassa harjoitusleirillä. Armeija oli ihan lapsellista leikkiä ja minut päästettiin säälistä alikessuksi.”

Suomen nykymenoa Ismail ei arvosta.

”Puolustusministerihän on sotahullu. Viime vuosien sotakiihkoilu ja -into ovat olleet minulle hyvin vastenmielisiä, varsinkin kun asumme Siilinjärven lähellä ja siellä Hornetit jyräävät harjoituksissaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, että on ihan sama onko Suomella 6 tai 64 hävittäjälentokonetta tai ei yhtään. Jos tuho tulee niin se tulee niistä riippumatta. Ei enää tulla käymään mitään perinteistä talvisotaa.”

Ismail lyttää Suomen runsaslukuiset sotaharjoitukset Naton kanssa.
”Sanotaan, ettei olla Naton kanssa tekemisissä mutta Nato-joukkoja tänne piisaa ja maihinnousuja harjoitellaan. Vaikka Kekkosta, Koivistoa ja Halosta kuinka parjataan, niin tuskin he olisivat moiseen suostuneet.”

KANTAAOTTAVAT PALLOILIJAT

Atik Ismail on poikkeuksellinen urheilija siinä, että hän on julkisuudessa tuonut yhteiskunnallisia mielipiteitään esiin.

”Nykypäivänä urheilijat eivät uskalla puhua, kun kaikki on bisnestä. He menettäisivät mainosdiilit ja sopimukset. Minun aikanani me olimme periaatteessa amatöörejä. Meillä ei ollut kaupallisten firmojen kanssa diilejä, silloin uskalsi puhua.”

Mutta järjestöjen kanssa oli toisin.

”Jos oli Työväen urheiluliiton TUL:n urheilija, ei päässyt edustamaan Suomea. Isäni pelasi jalkapalloa Turun Veikoissa, mutta ei TUL:n jäsenenä päässyt pelaamaan maajoukkueessa. TUL:n urheilijoita on potkittu aika paljon päähän. Nämä ajat menivät onneksi ohi 1980–90-luvulla. Jalkapallon osalta kaikki muuttui täydellisesti Bosman-säännön tultua voimaan (ns. Bosman-sääntö: Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vuonna 1995 tekemä päätös, jonka seurauksena EU-alueen joukkueurheilun ammattilaispelaajat saavat siirtyä vapaasti seurasta toiseen sopimuksensa päätyttyä, toim. huom.) Seurat eivät saa enää omistaa pelaajia. Huippupelaajat sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla ovat puheissaan hirveän varovaisia, koska tietävät, että he voivat ehkä saada jonkin sponsorisopimuksen, ja yhteistyökumppanit latovat silloin niille hirveän selkeät säännöt.”

Poikkeuksiakin on: HJK:n Riku Riski otti äskettäin riskin ja kieltäytyi eettisistä syistä osallistumasta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjoitusleirille ihmisoikeuksia polkevassa Qatarissa.

”Cristiano Ronaldo on kai ottanut palestiinalaiskysymykseen pari kertaa kantaa. Mutta jos ajattelee meikäläisiä huippu-urheilijoita, niin olisin odottanut Jari Litmaselta tai Sami Hyypiältä jotain muutakin. He ovat sinänsä hienoja persoonia, mutta olisivat he voineet esimerkiksi tästä Qatar-tapauksesta jotain sanoa.”

”Joitakin vuosia sitten olin Keith Armstrongin kanssa seminaarissa Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksessa SASKissa, silloin puhuttiin Qatarista. Näimme siellä dokumentin Qatarin oloista. Meno oli karua jo silloin.”

POLITIIKKAAN

Atik Ismailin runsas päihteidenkäyttö ei ole ollut salaisuus, ei myöskään se, että 90-luvun alussa hän raitistui ja on raittiina pysynyt. Noihin aikoihin hänessä heräsi halu auttaa muita, koska oli itse saanut vaikeina aikoinaan apua.

”Ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta työskentely saivat lähtemään mukaan politiikkaan. Sain raitistuttuani töitä Kuopion kaupungin ensisuojasta. Minulla oli hirveän hyvä pomo, runoilija Maaria Leinonen, sosiaalityöntekijä, joka kannusti paitsi työssä myös kirjoittamisessa. Olin laitosapulaisena. En kovin paljon siivonnut mutta juttelin ensisuojassa olevien ihmisten kanssa. Maarialla on tosi hyvä maailmankuva, Ihminen on ihmisen toivo on hänen yhden runokirjansa nimi. Sitä kautta heräsi kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Ismail valittiin Vasemmistoliiton listoilta 90-luvun alkupuolella Kuopion kaupunginvaltuustoon, nykyään hän on toinen varavaltuutettu.

”Valtuustossa tehdään ryhmäpäätöksiä tai ne ovat osa isompia kokonaisuuksia. Lautakunnissa voi vaikuttaa konkreettisesti. Lautakuntahomma on vaativampaa, kun pitää tarkemmin perehtyä asioihin.”

Ismail on nauttinut nimenomaan lautakuntatyöskentelystä. Hän on ollut sekä kulttuuri- että vapaa-ajan lautakunnassa ja niiden jäsenenä myös Savonia-kirjallisuuspalkinnon raadissa. Tänä vuonna palkinnon voitti Heidi Jaatinen, joka on kirjoittanut kansalaissodan historiaa Kiuruveden valkoisten näkökulmasta, mikä on hieman unohdettu osa tuon sodan kertomuksia.

HUOMIOIVAT VALMENTAJA

Atik Ismail kouluttautui aikoinaan lähihoitajaksi ja on työskennellyt muun muassa päihteiden kanssa kamppailevien ja vanhusten parissa. Omaelämäkerrassaan Pelimies hän kirjoittaa: ”Ikääntyvä ihminen ei ole kauppatavara, jota mitataan tuloksellisuudella ja tehokkuudella. Täytyy antaa aikaa ja läsnäoloa. Ihmisiä täytyy ottaa huomioon, kunnioittaa ja kuunnella.”

Samaa ohjenuoraa hän seuraa lapsia ja nuoria valmentaessaan.

”Paras palaute on tullut lasten ja nuorten ohjaamisesta. Tänä päivänä lasten keskittymiskyky on ehkä vähän kadoksissa. Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet ne taitavimmat kaverit, koska tiedän että he menevät omaa polkuaan. Minua kiinnostavat kömpelöimmät ja ujoimmat lapset tai ne, joilla ei ole niin koordinaatiota tai pelisilmää tai peliälyä. Minulle tärkeintä on juuri heiltä aikuisina saatu palaute, että kiitos kun jaksoit tsempata. Lapset pitää huomioida ja heistä pitää välittää. On karmaisevia esimerkkejä siitä, kun valmentaja huutaa lapselle että susta ei ole mihinkään, tai kun lapsia valmennetaan pelolla.”

Ismail valmentaa tällä hetkellä lapsia erikoistreeneissä, esimerkiksi nopeaan tahtiin kasvaneita 12–13-vuotiaita poikia, joiden koordinaatiota kasvaminen on heikentänyt. Eräskin poika on erityisen paljon kärsinyt kymmenen sentin kasvupyrähdyksestään. Viime harjoitukset olivat ensimmäiset, kun poika ei kiroillut itselleen.

AIKUISTEN RASISMI

Atik Ismail osallistui vuonna 2015 Meillä on unelma -joukkomielenosoitukseen rasismia vastaan Helsingissä lukemalla lavalla oman runonsa. Hän on muutenkin ollut julkisuudessa rasisminvastaisessa työssä.

Ismailin tytär asuu Itä-Helsingissä, ja tyttärentyttären kanssa pihalla jalkapalloa pelaillessaan hän on huomannut, että lasten keskuudessa ei rasismia oikeastaan ole, mutta aikuisten parissa on tullut pientä kärhämää.

”Pihapiirissä on ihmisiä varmaan kymmenestä eri kulttuurista. Kun fudista pelataan pihanurmella, niin kaikki lapset otetaan kyllä mukaan, mutta aikuiset ovat varautuneempia.”

Ismail kiertää kysymyksen, aikooko hän jatkaa politiikassa. Hän toteaa pyrkivänsä nykyään sosiaalisen median kautta vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

”Yritän välttää riitelemistä ja yritän ymmärtää toisin ajattelevia, mutta rasistisia ja vittuilevia mielipiteitä esittävät poistan heti kavereistani.”

Vastaus maahanmuuttokysymykseen on Ismailille selvä: kasvava maahanmuutto pakolaisineen on väistämätön osa tulevaisuutta.

”Jotkin maanosat kuivuvat, ja itse me on se aiheutettu, samoin merien pinnan nousu.”

KIRJALLISUUTTA MONELTA LAIDALTA

Atik Ismailin saavutuksiin kuuluvat myös kirjat. Ensimmäinen omakustanne, runokirja Runoni on pilkku, ilmestyi 1994. Julkaisujen joukossa on elämäntilityksiä, kunnianosoitus Cisse Häkkiselle, ja tietenkin jalkapalloa. Vuonna 2007 ilmestyi yhdessä Marko Leinon kanssa kirjoitettu romaani Isiltä pojille. Sen päähenkilö Otto oli nuorena lupaava jalkapalloilija, jonka unelmat murskaantuvat sodassa. Otto palaa rintamalta vailla toista jalkaa.

Leino on dramaturgi, joka on kirjoittanut käsikirjoituksen muun muassa äskettäin kuolleesta Matti Nykäsestä kertovaan elokuvaan.

”Marko on rauhaa rakastava ihminen, jonka kanssa mietittiin, miten kuolema, pelko ja jalkapallo yhdistyvät rintamalla. Meitä kiinnosti se, mitä urheilijat näkevät ja kokevat, kun paras aktiiviuran aika kuluu sodan melskeissä.”

Ismail palauttaa mieleen Kiovan Dynamon joukkueen kohtalon toisessa maailmansodassa. Saksalaisten miehitettyä Kiovan oli joukkue noussut vastarinnan keulakuvaksi. Miehittäjät yrittivät korjailla tilannetta järjestämällä näytösottelun, mutta Luftwaffen valiopelaajat hävisivät aliravitsemuksesta kärsiville dynamolaisille. Pelitauolla kiovalaisten pukuhuoneessa oli vieraillut SS-upseeri, joka oli vedonnut pelaajiin, että nämä tahallaan häviäisivät. Dynamo kieltäytyi sopupelistä, minkä seurauksena koko joukkue vietiin pahamaineiselle Syretsin keskitysleirille. Neljä heistä ammuttiin, loput selvisivät hengissä.

Ismailin kirjallisuusharrastukseen kuuluu myös teatteri. Kuluneen vuoden tärkein asia hänelle on ollut omaelämäkerrallinen monologinäytelmä Älli Bälli, jota esittää teatteriryhmä Lataamo. Lavalla on Ismail ja Tumi Turunen, joka vastaa valoista ja äänistä.

”Yhdellä kaverillani on harrastajateatteritaustaa. Kerroin hänelle Pelimiehestä ranskalaisilla viivoilla ja tein 20 sivua kässäriä. Harjoiteltiin kolme kuukautta Puijon väestönsuojassa kunnes tajuttiin, että esityshän on luento. Mutta sitten saimme mukaan Anni Salmen, jolla on tanssijan ja valosuunnittelijan koulutus. Hän lähti ohjaamaan.”

Näytelmässäkin on rauhanteemaa, esimerkiksi kivääristä tulee jääkiekkomaila ja puhelin. Esityksiä on ollut ympäri Suomea, muun muassa Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, jonne Lataamo tuli valituksi 55 teatterin joukosta. Lauantaina 2. helmikuuta Rovaniemellä oli 20. näytös, jossa yleisö osoitti seisten suosiota. Näytöksiä onkin tulossa lisää, muun muassa Lapualle, Pietarsaareen, Ouluun ja myös eteläiseen Suomeen. Lisäksi Keijo Franckin kanssa on suunnitteilla rauhanlauluhanke, joten rauhan teemaa on Ismailin tuotannossa tarjolla tuhdisti ja värikkäinä annoksina jatkossakin.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Luettavaa:
Atik Ismail: Pelimies. Omaelämäkerta. Minerva 2016.

Älli Bälliä esitetään mm. 27.2. kello 19 Siilinjärvellä Ahmon koululla ja 1.3. kello 19 Lapuan teatteri Hiomossa.

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.