Rauhanrahasto perustettiin vuonna 1974 Suomen Rauhanpuolustajien solidaarisuustyön kanavaksi, varainhankkijaksi ja koordinoijaksi.
Rauhanrahastoa voitaneen pitää yhtenä suomalaisen kehitysyhteistyön uranuurtajista. Se perustettin aikana, jolloin Suomessa ja muualla Pohjoismaissa alettiin ymmärtää, että pelkkä kirkkojen harjoittama lähetystyö ei ole riittävä kansainvälisen solidarisuustyön muoto. Länsimainen hyväntekeväisyysaate ei tänne oikein ottanut juurtuakseen, joten tarvittiin uudenlaista uskonnollisesti arvovapaata vuorovaikutusta niiden kansojen kanssa, jotka kamppailivat itsemääräämisoikeudestaan, itsenäisyydestään ja tasa-arvoisesta elämästä yhdenvertaisina muiden kansojen kanssa.
Taustalla oli ”emansipaation” 1960-luku. Euroopan aika maapallon siirtomaaisäntänä natisi liitoksissaan. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto nokittelivat siitä, mistä suunnasta määrätään seuraavaksi maapallon käskynhaltijoiden päämies.
Rauhanrahaston kulta-aika kesti muutaman vuosikymmenen. Kahdeksankymmenluvun lopulla erisuuruisia projekteja joko itsenäisesti tai yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa oli Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-idässä ja Aasiassa. Suomessa Rauhanrahasto teki volyymiltään varsin laajaa ja tavoittavaa tiedotustyötä useiden sekä palkattujen että vapaaehtoisten työntekijöiden voimin. Maailmalla Rauhanrahaston työntekijöitä oli ainakin Angolan alueella ja Nicaraguassa sekä yhteistyökuvioiden (muun muassa Taksvärkki) kautta Tansaniassa, Mosambikissa ja Libanonissa.
1990-luvun arvohajaannus sekoitti suomalaisen solidaarisuustyön kuviot. Namibialaiset saavuttivat itsenäisyytensä, apartheid-hallinto joutui väistymään Etelä-Afrikassa, ja Väli-Amerikassakin alkoi hetkellinen suvantovaihe ihmisoikeustaistelussa. Suomeen oli perustettu ammattiyhdistysliikkeen oma solidaarisuuskeskus SASK, joka otti hoitaakseen suuren osan ammattiliittojen ja -osastojen kansainvälisen aktiivisuuden kanavoinnista. Rauhanpuolustajien ammattiyhdistyskontakteista vastasi Työpaikkojen rauhantoimikunta, joka on yhä aktiivinen toimija, joskaan ei kehitysyhteistyön saralla.
Neuvostoliitosta tuli jälleen Venäjä, eivätkä Lähi-idän kriisit ratkenneet, mutta maailma muuttui kohisten tietoteknisen vallankumouksen riemusaatossa. Ei mitään helppoja voittoja, mutta muutoksia, jotka koskivat entistä laajemmin ja laajempia alueita maailmassa ja maailmanpolitiikassa.
Enää ei nähty mielekkääksi kerätä käsikäyttöisiä kirjoituskoneita ja lähettää niitä viestintävälineiksi maailman toiselle puolelle. Eikä niitä kukaan enää halunnutkaan. Alettiin myös asettaa kyseenalaiseksi vaikkapa puhelinlinjojen rakentaminen keskelle metsää, kun huomattiin, että tekninen kehitys oli ohittanut lankapuhelimet siinä vaiheessa kun projektit olivat valmistumassa.
Opiskelijapiireistä lähtenyt reilun kaupan ajatus siirsi huomion kulutukseen ja tasa-arvoisempaan maailmankauppaan. Ihmiset alkoivat enenevässä määrin suunnata avustuksiaan yksityisesti kummilapsitoiminnan kautta, ”minulta sinulle”. Rauhanrahasto jäi tässä toimintamuodossa taka-alalle. Vauraassa ja pitkälle teollistuneessa osassa maailmaa elettiin yksilöllisyyden aikaa. Kysymyksenasettelu siirtyi rasismin vastustamisesta maahanmuuttoon ja maailman pakolaisten kriiseihin. EU tuskaili toisaalta arvojen, toisaalta rajojensa, tulliensa ja laajentumistensa – eli siis rahajärjestelmiensä – parissa.s
Opiskelijaliike epäpolitisoitui siinä määrin, että poliittisuuden käsite hämärtyi nuorison mielissä. Aktivismia alettiin sanoittaa radikalismiksi ja liittää mielikuvissa yhteen terrorismin ja väkivallan lietsonnan kanssa.
Eletään vuotta 2020. Helsingin yliopiston opiskelijoiden piirissä on havahduttu rasismiin, tällä kertaa rasismiin yliopiston sisällä. Opiskelijat ovat perustaneet ylioppilaskuntansa HYY:n piirissä yhdistyksen, jonka ajatuksena on kiinnittää huomiota rasistisiin kommentteihin luennoilla ja toisaalta keskustella ja olla yhteisöllisenä tukena niille opiskelijoille, jotka kokevat tulleensa rasistisen käytöksen kohteeksi (Yle 13.1.2020).
Tämä pistää miettimään. Näyttää siltä, että jonkinlainen kolmenkymmenen vuoden sykli on umpeutunut, ympyrä sulkeutunut.
Elokuussa 2021 on suomalaisista arviolta 10–20 prosenttia sitä mieltä, että esimerkiksi sotaa käyvistä maista, tulvien, nälän, maastopalojen, uskonnollisten vainojen alueilta tai vastaavilta ei pitäisi ottaa ihmisiä Suomeen asumaan. Tai jos tänne joku saisi tulla, niin heidät pitäisi saada käydä kokoomaleireiltä erikseen valitsemassa.
Tämänkaltainen ajattelu on varsin samansuuntaista kuin esimerkiksi Irlannin suuren nälänhädän vuosina vuoden 1850 seutuvilla brittiparlamentissa nähtiin. Irlannista lähti noin 2,5 miljoonaa ihmistä nälkää pakoon. Ehkä joku heistä eksyi Suomeenkin. Joku onnekas, joka oli riittävän vahva kestämään matkan kauhut ja rasitukset. Heikommat olivat jo kuolleet nälkään tai menehtyneet matkan varrelle. Näitä tämän päivän onnekkaita ei enää haluta Pohjolaan. Kuulostaako julmalta? Mielestäni kyllä.
Rauhanrahastolla voi olla uudenlainen rooli ajassa, jota elämme. Sukupuolivähemmistöt eivät ole ainoita, joiden mielipiteitä ei haluta kuulla, joita ei haluta nähdä asumassa ”omilla” asuinalueilla. Rauhanrahasto voisi kerätä rahaa oman ajattelumme avartamiseen. Toki sitä voisi käyttää myös kansanedustajien lobbaamiseen eli sivistämiseen. Eikö se niin ollut, että koulutus ja kasvatus on hyvä asia?
Teksti: Sisko Mattila
