Rauhanpuolustajien alkutaipaleella mukana olleista on jäljellä enää harva muistelemassa silloista toimintaa. Oili Suomi on yksi näistä järjestössä alusta asti vaikuttaneista aktiiveista.
Kun toinen maailmansota päättyi 1945, elivät suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat hetken aikaa sovussa juhlien fasismin kukistamista. Auvoista yhteiseloa ei kestänyt kauan, sillä jo 1940-luvun loppupuolella soitettiin kylmän sodan ensi sävelet. Suurvalloilla oli erimielisyyksiä Saksan jaosta, ydinasevarustelu kiihtyi, eikä juuri päättyneen maailmansodan arvistakaan ollut ehditty toipua. Kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, alkoivat kilpailla toistensa kanssa lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.
Tässä kasvavan militarisaation ilmapiirissä syntyi kaksi sotilasliittoa: vuonna 1949 Yhdysvaltojen liittolaisineen perustama Pohjois-Atlantin liitto Nato ja vuonna 1955 Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto. Vuonna 1949 joukko tiedemiehiä, taiteilijoita ja rauhanaktivisteja huolestui maailman tilanteesta. He kutsuivat Pariisiin koolle Maailman rauhanpuolustajain kongressin. Kongressin puheenjohtajana toimi ranskalainen Nobel-palkittu kemisti Frédéric Joliot-Curie. Mies, jonka uraauurtavat tutkimukset vaikuttivat osaltaan ydinaseen kehittämiseen.
Kun Joliot-Curie ymmärsi, millaisia sotilaallisia riskejä ydinteknologiaan –1940-luvun termein atomitutkimukseen – liittyi, hän päätti avata suunsa. Tämä johti Rauhanpuolustajain kansainvälisen liikkeen perustamisen ja lisäksi Joliot-Curien erottamiseen Ranskan ydintutkimuslaitoksen johtajan toimesta vuonna 1950.
Kansainvälisen liikehdinnän aallot löivät myös Suomeen. Niinpä Helsingin Kluuvikadulla sijaitsevassa Elannon kerhohuoneessa pidettiin 18.5.1949 Suomen Rauhanpuolustajain perustava kokous. Sen osanottajat edustivat ammattiyhdistysliikettä, vasemmistopuolueita, taiteilijaseuroja ja rauhanjärjestöjä.
Rauhanpuolustajien toiminta oli aktiivista heti 1950-luvun alusta. Järjestö keräsi nopeasti tuhansia jäseniä, järjesti kongresseja, osallistui kansainväliseen toimintaan, keräsi rauhanadresseja ja järjesti ruohonjuuritason toimintaa, johon kuka tahansa saattoi osallistua. Yksi tällainen tempaus oli vuonna 1950 järjestetty Rauhanviesti, jossa rauhansanomaa levitettiin polkupyörän selästä käsin ympäri maatamme kirjailija Elvi Sinervon kirjoittaman viesti muodossa.
SODASTAKIELTÄYTYJÄN TYTÄR
1950-luvun Rauhanpuolustajien aktiiveista ei enää kovin moni ole keskuudessamme, mutta ilahduttavia poikkeuksiakin löytyy. Turussa vuonna 1927 syntynyt Oili Suomi on ollut Rauhanpuolustajissa mukana koko järjestön toiminnan ajan. Ansaittuja eläkepäiviään Paimiossa viettävä Suomi on ollut todellinen monitoiminainen. Rauhanpuolustajien lisäksi hänet muistetaan kansanedustajana, Turun kunnanvaltuutettuna ja monen kulttuurijärjestön kantavana voimana. Oili Suomi kertoi Rauhanpuolustajien alkutaipaleesta Turun ympäristössä maaliskuussa 2018.
Rauhanaatteen ja kiinnostuksen kulttuuriin Suomi peri isältään työläiskirjailija Vilho Kaislalta pikkutyttönä 1930-luvulla. ”Kaikki alkoi Turussa. Olen syntynyt työläisperheeseen. Perheemme lapset kasvatettiin työväenhenkisiksi rauhanihmisiksi. Isäni oli lukenut mies. Hän myös kirjoitti paljon. Sen lisäksi hän oli tehnyt paljon töitä työläisten keskuudessa. Hän osallistui kokouksiin ja kulttuuritapahtumiin. Isäni oli aktiivinen esimerkiksi lakkokomiteoissa. Omaksuin yhteiskunnallisen aktiivisuuteni isältäni”, Suomi kertoo.
Vilho Kaisla kieltäytyi osallistumasta sotaan. Hän piti yhteyttä maan johtavaan kulttuurivasemmistoon jo ennen sotia ja osallistui turkulaisen kirjallisuusryhmä Kajon toimintaan. ”Jo tuolloin 1930-luvulla ennen sotia oli olemassa kulttuurijärjestöjä. Meidän ystäviämme olivat sellaiset kulttuuripersoonat ja kirjailijat kuten Elvi Sinervo, Mauri Ryömä ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Minut kasvatettiin ihan mukulasta saakka lukemaan kirjoja. Elettiin 1930-lukua ja maassamme haaveiltiin suur-Suomesta. Isäni kieltäytyi sotaväestä. Niinpä hän joutui oikeuteen ja hänet toimitettiin Ilmajoen vankilaan. Tuomio oli yksi vuosi ja kolme kuukautta kuritushuonetta. Hän ei osallistunut sotaan. Kaikissa Suopon ja Valtiollisen poliisin häntä käsittelevissä asiakirjoissa lukee tuomittu. Hän on aina ollut merkitty mies.”
MILJOONAN NIMEN VETOOMUS
Oili Suomi osallistui järjestötoimintaan jo nuorena. Yksi merkittävä ponnistus oli järjestötalon rakentaminen Turun tunnettuun työläiskaupunginosaan Raunistulaan. ”Minun teki mieli tehdä jotain muuta kuin opiskella ja minut vedettiin mukaan nuorisotyöhön. Järjestötalon rakentaminen oli iso työ, sitä ennen meillä ei ollut mitään toimipaikkaa Raunistulassa. Oli kova urakka saada kokoon ihmisiä, jotka tulivat rakentamaan, tai ihmisiä, jotka rahoittivat tarvikeaineiden ostamisen. Rauhanpuolustajat yhdisti voimansa muiden järjestöjen kanssa. SKDL:n kunnallisjärjestö toimi talossa, kommunistisella puolueella oli myös pikkuinen koppi. Talon etupäässä olivat pioneeri- ja nuorisojärjestöt. Demokraattisilla naisilla oli myös oma tilansa.”
Rauhanpuolustajat sai myöhemmin uudet toimitilat Turun keskustasta ja hieman yllättävän tukijan. ”Saimme isommat tilat Turussa rakennusurakoitsija Armas Puolimatkan ansiosta. Puolimatka sanoi, ettei hän ollut koskaan pitänyt sodasta, joten hän päätti järjestää Rauhanpuolustajille toimipaikan. Itse toimin noissa tiloissa 20 vuotta. Meidän ei tarvinnut maksaa edes vuokraa. Tilat olivat korkean kerrostalon alimmassa kerroksessa. Siinä oli Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toimisto, rauhantyön keskus ja Työpaikkojen rauhantoimikunta.”
Vuonna 1950 kerättiin nimiä Tukholman vetoomukseen. Vetoomuksella vaadittiin atomi- ja muiden joukkotuhoaseiden kieltoa. Suomessa vetoomukseen kerättiin lähes miljoona allekirjoitusta. Vetoomuksen allekirjoittivat monet johtavat poliitikot, mukaan lukien pääministeri Urho Kekkosen hallitus. Myös Oili Suomi jalkautui keräämään nimiä. Kaikki, varsinkaan porvarit, eivät suhtautuneet vetoomukseen varauksettomasti, sillä sitä pidettiin kommunistien juonena. ”Minulla on vielä jäljellä musta kirja, johon nimiä kerättiin. Siihen kirjattiin myös kuinka monta nimeä kukin oli saanut kerättyä. Teimme polkupyöräretkiä joka puolelle Turun ympäristöön. Kolkutimme ovia ja kysyimme nimiä. Muistan kun kävimme hakemassa nimiä Paimiossa vaikka kyseessä olisi ollut kuinka komea talo. Yleensä saimme nimen. En muista pelänneeni kuin kerran yhtä isoa koiraa.”
MAAILMANLUOKAN KIRJAILIJAT RAUHANTYÖSSÄ
Yksi 1950-luvun suuria rauhantapahtumia oli vuonna 1955 Helsingissä järjestetty Maailman rauhanneuvoston kokous. Se toi maahamme paljon kansainvälisiä vieraita, muun muassa neuvoston puheenjohtajan Frédéric Joliot-Curien. ”Se oli suurenmoinen tilaisuus. Tapahtumaan osallistuivat kirjailijat Pablo Neruda Chilestä ja Ilja Ehrenburg Neuvostoliitosta. Saimme kokouksesta hienoa aineistoa, jota oli hyvä käyttää täällä kotona Turussakin. Kylmä sota ei ollut tuolloin vielä pahimmillaan, tärkeämpi teema kokouksessa oli yleinen huolenpito. Se, että ihmisillä olisi kaikkialla hyvä olla. Se ihmetys minulle on tuosta ajasta jäänyt mieleen, että suomalaisessa mediassa ei esimerkiksi kerrottu kuuluisan kemistin saapuneen johtamaan puhetta tapahtumaan. Sen sijaan muistan otsikon, kuinka lehmä oli jäänyt junan alle”, Oili Suomi nauraa.
Yksi kokouksen teemoista oli Suomen mahdollinen liittyminen YK:n jäseneksi. Se tapahtuikin joulukuussa 1955. Helsingin kokouksessa vierailivat myös maailmankuulut kirjailijat Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Aikaa kuvaa hyvin, ettei porvarillinen lehdistö Helsingin Sanomia myöten halunnut heistä kirjoittaa, joten vierailu vaiettiin kommunistien propagandana. Juuri kukaan lehdistön edustaja ei käynyt haastattelemassa maailmantähtiä. 22-vuotias Jörn Donner oli lähes ainoita, joka kävi tapaamassa Sartrea ja de Beauvoiria hotelli Tornissa.
Oili Suomella oli pitkään tallella Helsingin-kokouksen juliste. Hän lahjoitti sen kuitenkin Uudenkaupungin Rauhanpuolustajille näiden 30-vuotisjuhlassa vuonna 2007. ”Juliste on seurannut matkassani muutosta toiseen. Uskon, että Uudenkaupungin rauhanpuolustajat osaavat arvostaa tätä lahjaa. Julisteen taakse on kirjoitettu rauhanruno.”
RAHAT TIUKASSA
1950-luku oli Turussakin vaikeaa ja köyhää jälleenrakentamisen aikaa, mutta aktiivinen toiminta Rauhanpuolustajissa poiki Oili Suomelle lopulta työpaikan. Suomi kertoo millaista käytännön rauhantyö oli 1950-luvulla. ”Olin Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toiminnanohjaaja 1960-luvulta lähtien. Se oli työni ja minulle maksettiin oikein palkkaa. Työ oli jo helpompaa. Sen sijaan Raunistulan järjestötaloa rakennettaessa kaikki oli vaikeaa. Väki oli niin köyhää kuin olla ja voi. Jo saksien ja askartelutarvikkeiden hankkiminen oli vaikeaa. Pikkuhiljaa kaupunkikin alkoi auttaa meitä. Saimme avustuksia. Kulttuurikilpailuissa pärjääminen toi myös puhtia toimintaamme. Hankimme rahaa myös keräyspaperia keräämällä.”
Kaikkein kaikkiaan Oili Suomelle on jäänyt 1950-luvun rauhantyöstä varsin positiivisia muistoja, vaikka kansainväliset jännitteet toivat siihen oman varjonsa. ”Rauhanpuolustajat teki tiivistä yhteistyötä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Eivät nuo meidän työntekijät aina niin kauheasti tykänneet Maailman rauhanneuvoston asioista. Minä pidin tärkeänä, että sellainen järjestö on olemassa. Se rauhoitti tilannetta Suomessa. Kysyin kerran venäläiseltä sotaveteraanilta, miksi rauhantyö on niin tärkeää. Hän vastasi: ’Yritän työni kautta tuoda esiin sen tosiasian, että ihmisen järki, hänen älynsä ja kykynsä voittavat lopulta pimeyden’”, Oili Suomi summaa.
Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro
