Sain rauhankasvatuskirjani viimein valmiiksi. Se eteni vuosien ajan pikkuhiljaa ja lopussa kaiketi melkoisella rysäyksellä, koska ensimmäisessä siitä kirjoitetussa kritiikissä lukee kaksi kertaa, että se on hajanainen. Tyylilajikin on kuulemma epäselvä. No, en puhdasoppisuuteen pyrkinytkään.
Olen kirjassa esitellyt kokoelman näkökulmia, jotka voisivat mielestäni muodostaa kokonaisuuden nimeltään rauhankasvatus. Minua on haastateltu kirjastani jo neljä kertaa. 17-vuotias Verna oli paras haastattelija.
Haastattelijoilla on vähintäänkin rivien välissä väijynyt oletus, että osaisin elää oppieni mukaan. En osaa. Olen ajatellut, että voisin lukea kirjani oikein ajatuksella ja pyrkiä parempaan viimeistään ensi vuonna.
Kirjoitan muun muassa Helena Kekkosesta, jota pidän rohkeana ihmisenä. Minä olen usein ihan raasu. Pelkään niin paljon konflikteja, väärinymmärryksiä ja itseni häpäisemistä eri tavoin, että en saa suutani auki läheskään aina, kun siihen olisi syytä. Ja en nyt tarkoita tilanteita, joissa voisin toitotella menemään omia mielipiteitäni sinänsä vaan sellaisia, joissa ilmenee muihin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta tai jopa syrjintää.
Yksi kirjani luvuista käsittelee dialogisuutta. Väitän kehittyneeni siinä lajissa viime vuosina. Kehittymisharjoitukseni koostuvat ennen kaikkea pyrkimyksistä hyvään ja avoimeen kuunteluun. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että vanhuus on iskenyt ja saatan ihan sekunnissa unohtaa kaiken antaumuksella kuuntelemani.
Sitten agendallani on sovittelu. Apua, kuten jo edellä mainitsin, niin yritän pysyä visusti kaukana konflikteista. Karkaaminen tilanteesta tai puheenaiheen nopea vaihto ovat luottoaseitani epämukavan eripuran uhatessa.
Omien arvojen mukaan eläminen tuntuu tässä maailmassa mahdottomalta tehtävältä. Olen onneksi hyvä keksimään selityksiä sille, miksi ei taaskaan mennyt ihan nappiin. Nytkin istun lentokoneessa matkalla Las Palmasista kotiin. Ei ole ihan arvojeni mukaista lennellä, mutta kun Palmasissa oli Länsi-Sahara-seminaari, johon ihan hyvää hyvyyttäni tarjouduin osallistumaan.
Empatia- ja myötätuntotaidot liittyvät mielestäni nekin rauhankasvatukseen. Niiden suhteen olen löytänyt passelin armahduksen. On tärkeämpää osoittaa myötätuntoa toisia kohtaan kuin mennä täysillä eläytyen toisen saappaisiin rypemään. Äkillisten empatian tunteiden perusteella ei myöskään kannata tehdä ainakaan yhteiskunnallisia päätöksiä. Niitä tehdään selkeisiin ohjenuoriin, kuten ihmisoikeuksiin, nojaten. Näin ollen minun ei tarvitse olla täysin pettynyt itseeni ihmisenä, vaikken aina osaisi syvää empatiaa tunteakaan.
Kirjan loppupuolella kehotan keskittymään toisten rakastamiseen. Siis toisten ihmisten sekä kaiken muun elollisen ja elottoman luonnon. Se on kyllä kauhean vaikeaa. En rakasta liian kylmää tuulta. En rakasta pitkäjalkaisia hämähäkkejä enkä krokotiilejä. En rakasta Trumpin Donaldia tai Putinin Vladimiria. En lopulta taida ihan kauheasti rakastaa moniakaan lajitovereitani. Tai no joinain päivinä kyllä rakastan.
Toivon sinulle ja minulle arvorikasta ensi vuotta ja lupaan kaikesta huolimatta jatkaa rauhankasvatustyötä kuin viimeistä päivää – tai ehkä vähän rauhaisammin.
