Turvallisuuspolitiikka kuulostaa hyvin vakavalta asialta, jota järkevät ihmiset (usein miehet) hoitavat välttämättömillä tavoilla. Paitsi että mikään ei ole kaikkien kannalta järkevää tai välttämätöntä, ja lopulta kaikkia ohjaavat itse asiassa tunteet.

Rauhankasvattajana ajattelen, että turvallisuuspolitikoinnissa keskeistä olisi ymmärtää sekä yksilöiden että porukoiden tunne-elämää ja toiminnan motiiveja, jos haluaisi muuttaa maailmaa rauhaisampaan suuntaan. Mikäli et siis ole vielä ymmärtänyt tätä, niin tiedä, että kovinta asiaa ja kuuminta hottia ovat kasvatustieteet! Näin ollen, kun nyt aion kirjoittaa turvallisuuspoliittisen kirjoitelman, sen pääfokus on ihmismielessä.

Luettuani Otto Kylmälän ”Kehossa tuntuva sotaelokuva lisää empatiaa” -artikkelin (Long Play 15.4.2026) kiinnostuin erityisesti siinä esitellystä eso-dramaattisesta kerronnasta. Tällaisessa kerronnassa tapahtumat koetaan reaaliaikaisesti, ja esimerkiksi elokuvan henkilön kohtaama uhka voi tuntua katsojan kehossa todelliselta. Voisiko tällainen kerrontatapa erilaisissa yhteyksissä lisätä maailmassa inhimillisempiä ja oikeudenmukaisempia turvallisuuspoliittisia päätöksiä?

Alkuun pieni muistutus empatiasta. Me ihmiset olemme tutkitusti sellaisia, että jotkut asiat herättävät meissä helpommin empatian tunnetta kuin toiset. Mutkat oikoen voi sanoa, että meidän on helpompi tuntea empatiaa yksittäistä ihmistä tai eläintä kuin suurta joukkoa kohtaan. Fyysinen läheisyys edistää selvästi empatian tunteen heräämistä (esimerkiksi Ukraina/Gaza). Oletettavasti tämä sama mekanismi koskee muunkinlaisia tunteitamme, kuten turvallisuuden tunnetta ja toisaalta turvattomuuden tunnetta. Tekee mieli väittää, että koska ihminen tuntee turvallisuutta ja turvattomuutta lähinnä omaa napaa hyvin lähellä olevien olosuhteiden takia, se ei osaa aina tehdä hyviä (turvallisuuspoliittisia) päätöksiä.

Takaisin eso-dramaattisuuteen, jonka käsitteenä kuulemma lanseerasivat neurotieteilijät Gal Raz ja Talma Hendler vuonna 2014. Eso-dramaattinen kerronta elokuvassa vie katsojan lähelle henkilöhahmoja, lähes heidän sisäänsä. Kamera liikkuu usein käsivaraisesti hahmojen mukana. Katsoja tuntee henkilöiden tunteet: pelot, ilot ja mitä nyt milloinkin. Katsomiskokemus voi tuntua hyvinkin fyysiseltä. Empatianhan ajatellaan olevan parhaimmillaan kykyä asettua toisen nahkoihin.

Pahimmillaan empatia saattaa toimia vihan katalysaattorina, kertoo psykologian professori Paul Bloom (2018). Jos ihminen tuntee myötätuntoa kärsivää kohtaan, hän saattaa alkaa tuntea vihaa olettamaansa kärsimyksen aiheuttajaa kohtaan. Tätä inhimillistä taipumusta on syytä ymmärtää, jos tekee mieli väittää, että empatia on vain hyvää ja kivaa. Muistutan tässä kohtaa myös siitä, että missään tapauksessa mitään poliittisia päätöksiä ja linjauksia ei ole hyvä tehdä hetkellisen empatiakuohun vallassa, vaan ne pitää perustaa ihmisoikeuksiin ja oikeudenmukaisuuteen.

Empatiaa tarvitaan kuitenkin esimerkiksi lisäämään ymmärrystä siitä, että pelkkä oman maan rajojen suojelu ei lopulta pelasta meitä, koska olemme riippuvaisia koko planeetan ja ekosysteemin hyvinvoinnista.

Eso-dramaattinen kerronta elokuvissa ja sarjoissa tuntuu lisääntyneen hurjasti viime vuosina. Jotkut kritisoivat tyylilajia videopelimäisyydestä. Jotkut ajattelevat, että se voi sotia itseään vastaan turruttamalla lopulta katsojan, joka hakee vain elämyksiä ja dopamiiniryöppyjä elämäänsä.

Kylmälä haluaa kuitenkin uskoa, että eso-dramaattisesti luodut teokset lisäävät empatiaa ja moraalista ymmärrystä kehoissamme. Hän menee niinkin pitkälle, että sanoo tällaisten elokuvien voivan muuttaa ihmisen maailmankuvaa. Jos näin on, niin kipin-kapin katsomaan eso-dramaattisia teoksia, jotka ohjaisivat lajimme edustajia kohti turvatumpaa tulevaisuutta.

Millaiset saagat johdattaisivat päättäjät tunne-elämykseen, joka antaisi voimaa haastaa kunnolla Trump ja muut demokratian halveksujat?

Olisi hienoa nähdä ministeri tai meppi, joka kertoisi havahtuneensa EU:n epäreiluun maahanmuuttopolitiikkaan nähtyään elokuvan Green Border, joka kertoo Valko-Venäjän ja Puolan rajalla kaltoin kohdelluista turvapaikanhakijoista.

Haluaisin kuvitella tilanteen, jossa koko Suomen hallitus tai europarlamentti istutettaisiin katsomaan hyvin eso-dramaattisella tavalla kerrottua tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Hind Rajabin ääni. Elokuvassa kuusivuotias palestiinalaistyttö on loukussa Gazassa autossa, jota tulitetaan. Hind soittaa hätäpuhelun, johon vastaavat Punaisen puolikuun työntekijät. Lopputekstien vielä pyöriessä arvovaltaiset katsojat ryntäisivät laittamaan kollektiivisesti stoppia Gazan kansanmurhalle.

Haluaisin myös nähdä elokuvan, joka havainnollistaisi tuntuvalla tavalla sen, millaisia seurauksia on tekoälyn ja muun teknologian lisääntymisellä sotatoimissa. Eli miten helpoksi tappaminen muuttuu, jos ihmisen ei tarvitse enää tehdä päätöksiä, eikä välittää niin sanotuista sodankäynnin oikeussäännöistä.

Lopuksi huomautan, että ihmiselle turvattomuutta tai turvallisuutta aiheuttavat pääsääntöisesti toiset ihmiset. Eniten turvattomuutta aiheuttavat luultavasti ne, joita ihminen ei vielä tunne. Tästä voinee vetää johtopäätöksen siihen, miten loppuelämä kannattaa käyttää.