Suomalaisen rasismikeskustelun ominaispiirteeksi on muodostunut sekä rasismin vakavuutta korostavien että sitä vähättelevien taipumus olettaa rasismin tarkoittavan rotusyrjintää. Tämä johtaa siihen, että keskustelu jää pyörimään syrjinnän vakavuudesta väittelyyn. Samaan aikaan usko perustavanlaatuisiin rotueroihin voi jäädä kyseenalaistamatta.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä antoi elokuun alussa Helsingin Sanomille rasismin määritelmään keskittyvän haastattelun. Mäkelä tulkitsi perustuslakiin viitaten rasismin tarkoittavan ihonväriin tai vastaaviin synnynnäisiin piirteisiin perustuvaa ”syrjintää”, josta hän korosti irtisanoutuvansa. Suurempien ”ihmisjoukkojen” ja kulttuurien arvostelua Mäkelä ei puolestaan lukenut rasismiksi. Hänen näkemyksensä poikkeaa valtioneuvoston sittemmin omaksumasta määritelmästä, jonka mukaan rasismi voi perustua myös kulttuuriin, äidinkieleen tai uskontoon.
Valtioneuvoston tiedonanto sekä esimerkiksi yhdenvertaisuusvaltuutetun verkkosivut käsittelevät kuitenkin Mäkelän tavoin ensisijaisesti syrjintää. Mutta onko tästä antirasismin puolestapuhujille enemmän haittaa kuin hyötyä?
Ylen A-studiossa 7.8.2023 kansanedustajien keskustelu painottui suomalaisen rasismin taustatekijöiden pohdinnan sijaan vihreiden puheenjohtajan Sofia Virran ja perussuomalaisten kansanedustajan Joakim Vigeliuksen väliseen erimielisyyteen siitä, millainen hallitus kykenee puuttumaan syrjivään kielenkäyttöön ja käytökseen riittävän ankaralla otteella. Syrjintäkeskeinen yhteiskunnallinen keskustelu on kadottanut rasismin historian ja mahdollistanut näennäisen rasismista irtisanoutumisen jopa uusnatsikytköksiin kerta toisensa jälkeen liitetylle hallituspuolueelle.
Mitä rasismi sitten on, jos ei syrjintää? 1800-luvun eurooppalainen tieteellinen ja kulttuurinen perintö yhdistetään usein liberaaliin vapaudenaatteeseen. Sama ajanjakso oli kuitenkin merkittävä myös nykyajan Euroopassa vaikuttavien rotukäsitysten kehittymisen kannalta. Näistä merkittävin on teoria arjalaisesta herrarodusta, jonka kiteytti sittemmin laajalle levinneeseen muotoonsa ranskalainen filosofi Arthur de Gobineau (1815–1882). Teoksessaan Essai sur l’inégalité des races humaines (1853–1855) Gobineau esitti, että ihmislaji jakautuu toisistaan luonnollisesti poikkeaviin ryhmiin eli ’rotuihin’.
Gobineaun mukaan ryhmien väliset biologiset ja henkiset erot ovat niin perustavanlaatuisia, että eri kansat edustavat eri rotuja. Siten maailmassa olisi kolme päärotua, joista ’valkoiset’ ihmiset ja yhteiskunnat edustavat vapauden ja moralismin arvoja, ’mustat’ taas psykologisesti kehittymätöntä raakaa voimaa ja ’keltaiset’ pikkutarkkaa mutta mielikuvituksetonta materialistisen menestyksen tavoittelua. Gobineauta ei kuitenkaan kiinnostanut valkoista eli ’arjalaista’ rotua alhaisempina pitämiensä ryhmien valloittaminen tai tuhoaminen. Hänen keskeinen huolenaiheensa oli tasa-arvoaatteiden sijaan rotujen sekoittumisen kautta tapahtuva rotuerojen katoaminen, jota hän piti väistämättömänä uhkana ihmisyhteisöjen tulevaisuudelle.
Gobineaun rotuoppi levisi ympäri Eurooppaa ja muovasi etenkin katolilais-konservatiivisten filosofien maailmankuvaa. Rotuopin popularisoima pelko valkoisen rodun rappeutumisesta vaikutti 1900-luvulla vahvasti myös saksalaiseen äärioikeistoon, jonka filosofian keskiöön nousi uskomus, että eurooppalaiset yhteiskunnat ovat terveimmillään, kun niiden väestö koostuu arjalaisista ja edustaa arjalaisuuteen yhdistettyjä kulttuurisia ja moraalisia arvoja. Yhteiskunnan vihollisina nähtiin ulkomaalaisten lisäksi juutalaiset. Saksalainen etnonationalismi on sittemmin ruokkinut äärioikeistolaisia liikkeitä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Esimerkiksi vuosina 2008–2018 toiminut Suomen vastarintaliike (SVL) vastusti monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ohella nimenomaan ”uhkaavaa kansamme sulautumista muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa”.
Eurooppalaisen rasismin historiallisiin tapahtumaketjuihin perustuvaa rasismin käsitettä ei siis voida rajoittaa ainoastaan rotusyrjinnän käsitteeseen, koska rodullistettua eriarvoistamista ei olisi olemassakaan ilman ajatusta perustavanlaatuisista rotueroista. Rasistinen ajattelu on siis pohjimmiltaan pseudotieteellinen ja hengellinen vakaumus ihmislajin sisäisistä rotueroista. Sen merkittävin seuraus on toisistaan ulkonäöllisesti poikkeavien ihmisryhmien sosiaalisen ja geneettisen sekoittumisen pelko. Huoli niin sanotun rotupuhtauden menettämisestä puolestaan ruokkii juuri niitä eriarvoistavia tekoja, joita nykysuomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa kutsutaan rasismiksi.
Määrittelemällä rasismin syrjinnän sijaan rotuessentialismiksi, eli rotuja koskevia epätieteellisiä ennakko-olettamuksia korostavaksi ja rotujen sekoittumista vastustavaksi ajatusmaailmaksi, pääsisimme lähemmäs asian ydintä. Silloin meidän jokaisen olisi pääministeri Petteri Orpon toiveen mukaisesti helpompi sydämessämme ymmärtää, mitä rasismi on, ja arvioida, esiintyykö sitä esimerkiksi hallituspuolueissa. Jos sen sijaan määrittelemme rasismista irtisanoutumisen vihapuheen, väkivallan ja muun syrjinnän tuomitsemiseksi, ajatus kulttuurierojen rotupohjaisuudesta on vaarallisen helppo jättää haastamatta.
Kun määrittelemme rasismin rotusyrjinnäksi, rasismin tuomitseminen jää pelkäksi lupaukseksi tehdä kaikkemme, jotta kohtelemme toisiamme erilaisuudestamme huolimatta hyvin ja yhdenvertaisesti. Kyseenalaistamatta jäisi kenties tiedostamaton ajattelu, jonka mukaan rotuerot selittävät kulttuurierot ja siten myös ne jännitteet ja konfliktit, joita syntyy, kun erilaiset arvot kohtaavat globalisoituvassa maailmassa.
Perussuomalaisten Mäkelä ei siksi ole aivan väärässä todetessaan, ettei jonkin kulttuurin arvojen vastustamista voi pitää rasismina. Monien perussuomalaisten poliitikkojen kommenttien perusteella vaikuttaisi kuitenkin, ettei puolueessa ole täysin irtisanouduttu ajattelusta, jonka mukaan rodullistettujen ominaisuuksien ja joidenkin maahanmuuttajataustaisten ihmisten käytöksessä nähtyjen epätoivottujen piirteiden välillä olisi jonkinlainen syy-seuraussuhde.
Ei riitä, että tuomitsemme rotusyrjinnän. Meidän on myös keskusteltava siitä, ettei kulttuurierojen selittäminen rotueroilla – eikä siihen liittyvä rotujen sekoittumisen pelko – edes perustu tieteellisiin tosiasioihin. Suomalaista rasismia ei saada tuotua ilmi saati kitkettyä ennen kuin haastamme rotusyrjinnän lisäksi avoimesti myös sitä synnyttävän ihmisrotujen olemassaoloon pohjaavan ajattelun.
Teksti: Tarina Franklin
