TYÖPAIKKOJEN RAUHANTOIMIKUNTA: Sisäisen devalvaation riemua

Saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 110 vuotta sitten. Paljon on muuttunut niistä ajoista. Nyt ratkaisevat raha ja julkisuuden hallinta, eivät asiat. Suurimmat puolueet ovat omaksuneet samankaltaiset teemat. Viestintätoimistot suunnittelevat vaalikampanjat; poliitikot pölpöttävät konsulttien muotoilemia yksinkertaisia virkkeitä kampanjan alusta loppuun. Television vaalikeskusteluissa ei keskustella: toimittajat ovat mukautuneet iskulauseretoriikkaan. Monimutkaiset asiat pelkistetään kyllä–ei-kysymyksiksi. Pääasia tuntuu olevan, että syntyy sitä kuuluisaa pöhinää.


Iltapäivälehdet mitätöivät demokratiaa personoimalla politiikan. Lööppijulkisuus on kansanvallan vihollinen. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon viime vaalien tulokseen vaikutti äänestäjien pelottelu milloin Venäjällä, milloin maahanmuuttajilla ja ennen kaikkea valtionvelan suuruudella.

Valtion velkaantuminen on selitys kaikkeen siihen, mitä valtaan päässeet puolueet nyt tekevät. Vaalitaistelun aikaan luvattiin, että koulutuksesta ja pienituloisimpien eduista ei tingitä. Hallitusohjelma ja sen toteuttaminen ovat nyt saattaneet häpeään kaikki lupaukset. Pettyneet äänestäjät voivat vain hämmästellä. Eurovetoisessa kapitalismissa valtiovallan ainoaksi tehtäväksi näyttää jääneen yksityisen yritystoiminnan edellytysten vaaliminen. Yhä useampi asia on “ainoa vaihtoehto”, koska ideologiset valinnat estävät näkemästä niitä. Kansantaloudellinen näkökulma puuttuu. Leikkausten ja “normienpurkutalkoiden” todellisia vaikutuksia valtiontalouteen ei tutkita tarpeeksi, kamreeritalous kukoistaa.


Kun Suomessa valmistauduttiin kansanäänestykseen EU:n jäsenyydestä, harva tiesi, että kyllä-ääni oli myös ääni rahaliittoon liittymisen puolesta. Tuolloin keskusteluun tuli termi sisäinen devalvaatio, joka koettiin melkoisena mörkönä ja siitä puhuvia syytettiin pelottelusta. Ajat ovat muuttuneet: termi on nyt täysin korrekti, ja sisäistä devalvaatiota pidetään talouden korjauskeinona. Suomi on kiistatta lamassa. Mutta yhtiöt jakavat osinkoja avokätisesti, investoiminen kotimaahan ei sen sijaan kiinnosta. Puuttuu kuulemma innovaatioita, ja kaukaisissa hikipajoissa tavaraa syntyy halvemmalla. Tähän mennessä lama on koskenut raskaimmin pienituloisia ja niitä, jotka ovat jo menettäneet työnsä. Ja juuri heidän pitäisi nyt kilvan ryhtyä lamatalkoisiin. Heidän pitäisi luopua osasta palkastaan ja pidentää työpäiviään. Työttömyysturvaa leikataan. Toisaalta kansalaisten pitäisi jatkaa pienenevillä tuloillaan kuluttamista, koska se pitää yllä kotimarkkinateollisuutta ja parhaiten pelastaa työpaikkoja.

Yrityksille sen sijaan on luvassa lisää tukea, jotta ne saisivat alentuneilla tuotantokustannuksilla tuotteitaan kaupaksi. Jotkut keinot näyttävät jopa lapsellisen hyväuskoisilta: veronmaksajat ja työttömyyskassat kustantavat työnantajille ilmaista työvoimaa, kun työttömät käyvät antamassa työpaikoilla “työnäytteitä”.

Tarinan konnaksi on nimetty ay-liike. Jähmeät rakenteet, konsensus, yleissitovuus, irtisanomisen vaikeus ovat usein kuultuja syitä siiihen, miksi taloudessa menee huonosti. Ay-liike haluttaisiin nujertaa. Syyllistäminen on jatkunut niin pitkään, että sanoma näyttää vähitellen menevän perille ainakin ay-liikkeen johdolle. Eikä jäsenistökään taida olla ihan hereillä – ainakin jos katsomme, miten kilpailijamaissamme työntekijöiden etuja puolustetaan.

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.