Raimo Pesonen syntyi vuonna 1968 Alajärvellä. Hän vietti nuoruutensa Pohjanmaalla ja päätyi Turun yliopistoon lukemaan kirjallisuustiedettä. Tiedon- ja taidonjanoinen nuori mies täydensi opintojaan sosiaalialalla ja päätyi tekemään töitä muun muassa katkaisuhuoltoasemalla ja lastensuojelussa. Duunariammatteja kaihtamaton Pesonen on toiminut myös huoltomiehenä, ilmais-jakelulehdenjakajana ja autonkuljettajana.
Pesonen on myös muusikko ja venynyt moneen rockin saralla. Hän on soittanut rumpuja useissa eri yhtyeissä ja toiminut vahvasti taustavaikuttajana, muun muassa Riemu-nimisen levymerkin pyörittäjänä. 2000-luvun alussa hän järjesti nykyisessä kotikaupungissaan Helsingissä Riemufestivaalia. Rocktyöläisen roolissa Pesonen on toiminut muun muassa tuottajana, ohjelmapäällikkönä, tiedottajana, toimittajana ja keikkamyyjänä. Hän on myös yksi Tuomari Nurmio Dumari-elämäkerran kirjoittajista.
Pätkätyöläiskirjallisuutta
Useat eri ammatit ovat jättäneet jälkensä Pesosen kirjoihin. Kaikki neljä romaania nivoutuvat eri ammattien muodostamaan viitekehykseen. ”Vuonna 2009 ilmestynyt Erityisosaajia on sirpaleinen ja hakkaava kirja. Erään arvostelijan mukaan tyyli oli tummanpuhuvaa ironiaa Suomesta. Kustantaja koki kirjan vihaiseksi”, muistelee Pesonen.
Yksi kirjan päähenkilöistä on päihdetyöntekijä. Lisäksi siinä kuvattiin pikkurikollisia, narkomaaneja ja opiskelijoita. Heidän kauttaan annettiin armoton kuva suomalaisesta todellisuudesta.
Toinen kirja Kuinka ei voi ajatella ilmestyi vuonna 2011. Se on kuvaus rocktyöläisen kiertuematkasta Keski-Eurooppaan ja samalla nuoren miehen kasvukertomus. ”Pyrin tavoittelemaan kirjalla laajempia kaaria. Se on punkkarista musiikkialan työläiseksi päätyvän nuoren miehen tarina. Kirja edustaa tyyliltään pätkätyöläiskirjallisuutta kuten Erityisosaajiakin. Minua miellyttävät tavallaan näkymättömät ihmiset, kuten hoitopaikkojen duunarit ja keikkalavojen kulissien takana toimivat teknikot.” Vuonna 2012 ilmestynyt Automies peilaa todellisuuttamme ilmaislehdenjakajan näkökulmasta. ”Tuo autokuski on erityisen näkymätön työntäessään lehtiä nokkakärryillään räntäsateessa.”
Uutuusromaani Metsästäjän -viitekehys on kiinteistöhuoltofirma Sopuhuolto Oy ja sen työntekijät. Pesonen on sijoittanut päähenkilönsä tylyyn betonilähiöön kovien arvojen nyky-Suomeen, jonka suuntaa luotsaa vallassa olevan kykypuolueen yhden ja ainoan vaihtoehdon politiikka. Tässä todellisuudessa huoltomiesten näköalaton ja synkkä maailmankatsomus ohjaa intohimottoman mekaanista työntekoa. Taustalla jylläävät kuitenkin ajatukset maailman totaalisesta muuttamisesta julmin keinoin, jotta elämästä tuli edes jollain tasolla elämisen arvoista.
Päähenkilönä postfasisti
Pesosen Metsästäjässä kuvaama inhoarkirealistinen, tarttuma-pinnaton ja jyrkästi eri-arvoistunut vuoden 2014 Suomi on niin epäromanttinen, että se alkaa äärimmäisyydessään muuttua jo omalla tavallaan romanttiseksi. ”Nykyään pohditaan paljon vaikkapa dekkareiden, steampunkin tai vampyyritarinoiden suosiota. Niihin liittyy sopiva etäännyttäminen, jonka avulla voidaan puhua vaikka tästä ajasta. Etäännyttäminen ei ole ollut minun juttuni. Pyrin ennemminkin lähikuvaan ja silmille tulemiseen. Kirjoitan jokapäiväisistä ja tavallaan itsestään selvistä asioista.”
Pesosen huoltomiesten elämä on nuhjuista, eikä heidän työtään juuri arvosteta yhteiskunnan hierarkiassa. Kirjan keskushenkilö on Jonne, joka on köyhän miehen Anders Behring Breivik. ”Metsästäjä on wannabe-massamurhaajan sielunmaisema. Jonne on varautunut ja sulkeutunut, mutta varmaan hyvä työmies. Hän vetää tiukkoja rajoja. Jonne on ritarifantasiahahmo aikuisen miehen kuoressa. Sosiaalitätikielellä ilmaistuna häneltä ovat jääneet tietyt kehitystehtävät käymättä läpi. Jonne on kuitenkin älykäs, mutta hänen tunne-elämänsä on häiriintynyttä. Tämä yhdistelmä tekee hänestä räjähdysalttiin henkilön.”
Jonne on mielestään übermensch – yli-ihminen, joka pyrkii tuhoamaan heikomman aineksen. Hänen ihanneyhteiskunnassaan aktiiviset metsästäjät hallitsevat passiivisempia keräilijöitä, ihmisten määrää on metsästäjien edun nimissä rajoitettava rankasti. Mieleen tulee vääjäämättä fasismi. ”Metsästäjässä pengotaan fasismin aatehistoriaa. Toisaalta mietin olosuhteita, jotka saattaisivat tuottaa Jonnen kaltaisen persoonan. Fasismihan on kansallisen uudelleensyntymisen myyttiin nojaavaa äärinationalismia, johon liittyy usein vähemmistöjen syrjintää, perinteisten perhearvojen korostamista ja mahdollisesti valmiutta väkivaltaan. Jonne edustaa jonkinasteista postfasismia. Hän menee fasismin ytimen yli jo sillä, ettei hän odota enää mitään kansallista uudelleensyntymää, vaan hän hakee pieneen heimoon palaamista.”
Jonnen isä on ylempää keskiluokkaa edustava rahoitusjohtaja. Jonne ei ole vastannut isänsä odotuksiin vaan on tippunut pari yhteiskuntaluokkaa alemmaksi turhautuneeksi huoltomieheksi. Tämä on myös omiaan lisäämään hänen persoonansa sisäistä jännitettä. ”Toisaalta huoltomieheksi hankkiutuminen on hänen kapinaansa isäänsä kohtaan. Isän maailmassa kaikki on mitattavissa tai laskettavissa. Tavallaan hän edustaa positivismia ja materialismia. Fasismi taas on positivismin ja materialismin vastaliike. Se on osin paluuta romantiikkaan. Tarmo Kunnaksen loistava teos Fasismin lumous sekä Matti KIingen kirjoitukset fasismista käsittelevät tätä aihepiiriä. Fasismi kiistää positivismin merkityksen. Positivistit ajattelivat 1800-luvun lopulla, että tiede voi selittää kaiken. Toisaalta tänä päivänä vielä useampi ihminen ajattelee niin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajateltiin, ettei tiede voi selittää mitään.”
Salonkikelpoinen nykyrasismi
Kun ajattelee kuluvana keväänä käytyä oikeudenkäyntiä, jossa nuorta naista ja miestä syytettiin joukkomurhan suunnittelusta Helsingin yliopistoon, on heidän ajattelutavassaan selviä yhtäläisyyksiä Metsästäjän päähenkilön ajatteluun. Onko aikamme oikeasti niin tyly ja lohduton, että se ajaa tämäntyyppiseen ajattelemiseen ja jopa toimintaan? ”Koulusurmaajien ajattelussa on usein fasistisia piirteitä. Pekka-Eric Auvinen ilmoitti ihmisyyden olevan yliarvostettua. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki koulusurmaajat olisivat fasisteja taikka kaikki fasistit koulusurmaajia.”
Koulusurmat ovat rantautuneet Suomeen ja äärioikeisto nostaa päätään. ”Kyllähän Suomessa aikaisemminkin väkivaltaa on ollut, perheväkivaltaa ja laajennettuja itsemurhia. Internetiä syytetään nykyään kaikesta, mutta ei se ole tuonut muuta uutta kuin sen, että tieto liikkuu ratkaisevasti nopeammin kuin ennen. Tietysti netti mahdollistaa anonyymin reaaliaikaisen yhteydenpidon. Tällä voi olla yhteys koulusurmiin.”
Äärioikeistolaisuus, fasismi tai natsismi ovat olleet sotien jälkeen maton alle lakaistuja aiheita. Ne myös pysyivät pitkään täysin marginaalissa lukuun ottamatta Pekka Siitoimen pöhköilyjä tai muutamien skinien edesottamuksia. Asialle lähinnä naureskeltiin vielä 1990-luvulla. Nyt hymy on kuitenkin hyytynyt. Myös perussuomalaisten nousu on otettava vakavasti. Nämä lienevät syitä, miksi halusit kirjoittaa tällaisen kirjan? ”Ne olivat yksi syy. Breivikin nimeä ei tosin kirjassa mainita, mutta Jonnen ihailema Norjalainen löytyy. Myöskään Jussi Halla-ahon nimeä ei mainita, mutta fiktiivinen Mestari-niminen hahmo löytyy. Todellisuudessa Gates of Vienna -nettisivusto on se paikka, jossa Halla-ahon ja Breivikin jäljet tunnetusti yhtyvät. Mutta tietysti perussuomalaisissakin on monenlaista jengiä. Tunnen ihan tolkullisia perussuomalaisia, vaikka en täysin ymmärrä miksi he toimivat puolueessa, joka on valmis käyttämään rasismia työvälineenään.”
Oma mielikuvitukseni ei olisi aikaisempina vuosikymmeninä pystynyt luomaan visiota nykyisestä Suomesta, jossa rasistinen möläyttely on arkipäivää ja ääri-nationalistisen Suomen Sisun jäseniä vaikuttaa salonkikelpoisesti eduskunnassa. ”Toisaalta 1990-luvulla pomppasi jo esiin -Joensuun skiniongelma. Kun muutin Turkuun vuonna 1989, oli tunnettua että siellä oli kolme skinheadiä. Eihän heistä kovin suurta uhkaa ollut. He kävivät samoissa baareissa kuin rokkaritkin. Ei tarvitse mennä kuin vuoteen 1993 ja skinien määrä Turussa oli jo 16. Lehdistössä vaiettiin muun muassa Turun synagogan ikkunoiden kivittämisestä eräänä kristalliyön muistopäivänä 1990-luvulla. Turun juutalainen seurakunta halusi olla tapahtuneesta hiljaa.”
Tähän päivään mennessä skinien määrä on moninkertaistunut ja heidän toimintansa ei ole jäänyt pelkästään pähkäilyyn ja uhoamiseen. ”Äärioikeiston nousu kulkee käsi kädessä laman ja tiettyjen yhteiskunnallisten ratkaisujen kanssa. Yhteiskunta ei ole ihminen, eikä ihminen yhteiskunta, eli liian jyrkät analogiat ovat vaarallisia, mutta en voi olla ajattelematta sitä, että autoritaarisen persoonallisuuden kehittymiseen liittyy lapsuudessa koettu turvattomuus. Silloin lapsi ei voi luottaa vanhempiin, vaan hänen on itse astuttava johtoon. Turvattomuuden tunne myös yhteiskunnassa tuntuu ruokkivan autoritaarista käyttäytymistä. Tähän liittyy kaipuu vahvaan johtajaan.”
Turvan ja yksinkertaisuuden kaipuuta
Onko yhteiskuntamme muuttunut entistä turvattomammaksi? Lama lamalta, taantuma taantumalta ja kriisi kriisiltä arvot tuntuvat menevän kovempaan suuntaan. ”1990-luvun alussa tehtiin toimenpiteitä, joilla saatiin lakkautettua pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen jälkeen on puhuttu skandinaavisesta hyvinvointivaltiosta, josta Suomi on pudonnut pois. 1990-luvun lamasta johtuneita leikkauspäätöksiä ei ole missään vaiheessa purettu. Kun yhteiskunta muuttuu turvattomammaksi, se lisää alkeistason turvallisuuden ja yksinkertaisuuden kaipuuta. Sama kehitys on käynnissä eri puolilla maailmaa ja yhteiskunnan eri tasoilla. Jos näemme uutisia huumetakavarikosta, lähes poikkeuksetta mukana on valtava määrä aseita, pistooleja, sahattuja haulikoita ja konepistooleja – pienikokoisen sisällissodan varustamiseen riittävä asearsenaali. Ottaen huomioon sen, miten paljon näitä aseita on Suomessa liikkeellä, niitä käytetään lopulta ihan mitättömän vähän. Mutta jokainen hankittu laiton mutka lisää turvallisuuden tunnetta.”
Laki otetaan omiin käsiin ja yhteiskunnan säätämälle lainsäädännölle haistatetaan pitkät. ”Erilaisilla säännöillä toimivia prätkäjengejä riittää. Heillä on oma sisäinen kurinsa. Se on kaipuuta tietynlaiseen luolamieselämään. Osa perussuomalaisista ajaa takaa samaa yksinkertaisuutta. Tämä näkyy myös Hommaforumissa. Siellä on voimakas kaikkitietävä me-asenne. Hommaforumissa ei ole olemassa sellaista vierailijan heittämää keskustelunavausta, etteikö vastapalloa tulisi heti. Ihan sama onko aiheena meribiologia tai tähtitiede. Vastapallolla haastetaan ja annetaan ymmärtää, että ’isot jätkät tulevat kohta paikalle’. Kysymys on hyvin pitkälle turvallisuuden ja yksinkertaisuuden kaipuusta.”
Jediritarijärjestö Nato
Metsästäjään liittyvien teemojen lisäksi Raimo Pesosta on viime aikoina pohdituttanut Nato. Hän vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Pesonen on sivunnut aihetta kolumneissaan, mutta pohdinnat ovat tuottaneet kolumneja laajempaakin materiaalia.
Ukrainan kriisiin liittyvä idän ja lännen välinen propagandasota saa koko ajan yhä laajempia ja uskomattomampia muotoja. ”Monet toimittajat ovat sanoneet, ettei kannata uskoa mihinkään vaan kannattaa epäillä kaikkea. Tämä on helvetin hyvä lähtökohta.” Olemme oppineet tahtomattamme rautaisannoksen medialukutaitoa.
Suomen ja Naton suhteesta -Pesonen on kirjoittanut Rauhan puolesta -lehdessä muun muassa Takaisin tuulisille aroille –nimisessä kolumnissaan. Pyysin Pesosta kiteyttämään vielä julkaisemattomia ajatuksiaan Natosta. Kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa Nato-kiima kuohuu ja Suomen kaltaisen pienen rajamaan on helppo suhtautua isoon itäiseen imperiumiin entistä vihamielisemmin. ”Natosta on luotu ihan vakavasti otettavissa puheenvuoroissa jediritarijärjestö, joka ei uhkaa ketään, mutta joka on silti sotilaallisesti täysin ylivoimainen. Nato ei näiden puheiden mukaan vaadi Suomelta mitään, vaan kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Nato muka turvaa kaiken ylivoimaisuudellaan. Tällaisen kiiltokuvamaisuuden takaa kuultaa näkyviin se, kuinka Nato on monille identiteettikysymys. Jälleen on kyse yksinkertaisen, helposti hahmotettavan mustavalkoisen maailman kaipuusta. Kaikki pahuus on muissa ja ongelmat ratkeavat hankkimalla lisää tulivoimaa. Näinhän se haulikon piippuja sahaava pirikauppiaskin kelaa.”
Raimo Pesonen suhtautuu -kriittisesti siihen hätäilyyn, jonka Ukrainan kriisi on Naton kannattajien dominoivassa keskustelussa aiheuttanut. ”Yksi keskustelun vinoutuma on ajallisen perspektiivin puute. Tuijotetaan nykyhetkeen, luodaan kiireen ja suorastaan paniikin tuntua, aika pitkälle tarkoitus-hakuisesti. Tältä pohjalta vaaditaan nopeita päätöksiä eli sotilaallista liittoutumista. Liittoutumispäätökset ovat kuitenkin vaikutusajaltaan jotain muuta kuin pikaisesti tehtäviä ja sitten unohdettavia ratkaisuja. Turvallisuuspolitiikan kvartaali on vähintään neljännesvuosisata. Jos ajatellaan maailmantilannetta 25 vuotta sitten, 1989, saa jonkinlaisen kuvan siitä, millaisen ajan päähän ratkaisuja on harkittava ja kuinka paljon muutoksia maailmassa voi tapahtua. Vielä 1989 puhe sotilasliitosta olisi tarkoittanut Varsovan liittoon menemistä. Onneksi sitäkään ei tehty. Vaikka nykyiset sotilasliittoon ajajat ovat tavallaan toisessa laidassa poliittista kenttää, heidän jankkaavuudessaan on paljon samaa.”
Paniikkipäätöksiä vältettävä
Myös Yhdysvaltojen muuttuva rooli on olennainen tekijä Natosta puhuttaessa. ”Tällä hetkellä Yhdysvallat on kääntymässä sisäänpäin ja kaiketi Tyynen valtameren suuntaan. Naton johtava maa on syönyt sosiaalista pääomaansa sellaista vauhtia, että se tulee tuottamaan väistämättä erilaisia sisäisiä ongelmia, joiden laajuutta ei tietenkään voi ennustaa. Samalla sotateknologia kehittyy sellaiseen suuntaan ja sellaisella vauhdilla, että perinteisen sodan ja rauhantilan välisella harmaalla vyöhykkeellä tapahtuvien sotatoimien todennäköisyys kasvaa. Luonnonvarojen hupeneminen ja ympäristöongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä. Tulevaisuus on hataralla pohjalla, jos kansainvälinen järjestelmä ei ota opikseen ja kehitä uusia ongelmanratkaisukeinoja. Jos palataan vielä siihen aikaperspektiiviin ja kuvitellaan, että vuonna 2039 Yhdysvallat ja Kiina kahinoivat robottilennokeilla Taiwanin ympäristössä ja Kiinan kanssa liittoutunut Venäjä nostaa sopimustensa velvoittamana valmiuttaan, niin lisääkö Natoon kuuluminen silloin Suomen turvallisuutta? Liittouman ongelmat ovat meidän ongelmiamme, vaikka sen tarjoama turva olisikin kyseenalainen. Pelkkä ja vielä aika ilmeinenkin ajatusleikkihän tuo on, mutta esimerkki siitä, että vain tähän hetkeen tuijottaminen ja panikointi on huono lähtökohta päätöksenteolle.”
Tässä oli vain muutama esimerkki Raimo Pesosen lukuisista Nato-pohdinnoista. Minun kaltaiselleni Ylen ja Helsingin Sanomien tapaisten valtamedioiden orjalle ne avasivat heti uutta ajateltavaa. Tarkemmin Pesosen ajatteluun voi tutustua lukemalla uunituoreen Metsästäjän tai tutustumalla Pesosen kotisivuilla hänen kolumneihinsa ja muihinkin kirjoituksiinsa.
www.raimopesonen.com
mitavoisanoa.blogspot.fi
Teksti: Timo Kalevi Forss