Kaikki ihmiset ympärilläni rynnivät samaan suuntaan, ja minä seisoin siinä todeten, että jos en lähde virran mukaan jään ihmismassan alle. Minun oli vaikea ymmärtää, miten joku voi vain puskea eteenpäin yhteen suuntaan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin eteenpäin juokseminen. Jos olisin ollut lentokentällä lähtevien lentojen alueella, olisin voinut ymmärtää rynnimisen koska ihmisten täytyy ehtiä lennolle. Mutta olimme saapuneiden lentojen alueella!

Olen miettinyt millaista olisi elää paikassa, jossa täytyy varata tunti aikaa matkantekoon ehtiäkseen sovittuun tapaamiseen ja jossa suurin osa työskentelee maanantaista perjantaihin ja lepää viikonloppuisin. Paikassa, jossa kaikki ovat niin stressaantuneita, etteivät edes jää pyytämään anteeksi mikäli törmäävät johonkuhun kadulla. Jos voisin valita elämän tällaisessa ympäristössä, en välttämättä tekisi niin.

Valitettavasti sahraweilla ei ole tällaista valinnanmahdollisuutta. Meillä ei ole mahdollisuutta päättää siitä, missä haluamme asua. Emme voi edes asua omassa valtiossamme, jota Marokko miehittää julmalla tavalla.

Minulla oli kuitenkin viime kuussa erinomainen tilaisuus, jota kovinkaan monelle kansastani ei suoda, eikä tulla koskaan suomaan. Suoritin Lontoossa työharjoittelua brittiläiselle hyväntekeväisyysjärjestölle Sandblast Artsille, joka toimii musiikin ja taiteen alalla sahrawien pakolaisleireillä.

Pakolaisena kasvaminen ei ole helppoa monestakaan syystä, ja yksi suurimmista syistä on vaikeus hankkia korkeampaa koulutusta. Kulttuurissamme arvostetaan suuresti kouluttautumista, ja sen vuoksi koulut olivatkin ensimmäinen asia jotka rakensimme pakolaisleireille.

Pakolaisleireillä opetus alkaa päiväkodeissa ja jatkuu aina ala- ja yläasteelle, jossa opetetaan perustiedot kulttuurin ja tiedon keskeisistä tekijöistä. Vaikeudet alkavat yläasteen jälkeen, sillä toisen asteen opetusta ei ole järjestetty. Tästä syystä kaikki ne, jotka haluavat lisäkoulutusta, joutuvat jättämään perheensä ja muuttamaan johonkin maahan, joka on valmis tarjoamaan sahraweille opiskelupaikkoja, esimerkiksi Algeriaan, Kuubaan, Espanjaan, Venezuelaan tai aikaisemmin Libyaan.

Siksi kaikki, tai ainakin suurin osa meistä, suuntaa ulkomaille hankkimaan korkeampaa koulutusta oppiakseen tietoja ja taitoja joita voimme hyödyntää, kun palaamme takaisin leireille.

Sillä jos emme tee sitä itse, kukaan ei tee sitä puolestamme.

Brahim Buhaia
Suomentanut Antti Kurko
Kirjoitus on Kirje Länsi-Saharasta -sarjan kolmas osa.