ARJEN RAUHANTEKOJA: Hiljaisuus on kannanotto – rasismia vastaan sanoin ja teoin


ARJEN RAUHANTEKOJA -sarjassa kuullaan eri ihmisten kokemuksia ja käsityksiä siitä, miten rauhaa rakennetaan omassa elämässä pienin ja vähän isommin teoin.

Olen viimeisen puolen vuoden ajan seurannut yhä lisääntyvää ja näkyvämpää rasistista liikehdintää Suomessa. Ennenkin äärioikeistolaisia toimijoita täällä on ollut, mutta nyt, kun Suomeen monien muiden maiden tavoin on viime vuonna monia pakolaisia tullut (heitä arvioidaan saapuneen Eurooppaan reilu miljoona vuoden 2015 aikana), on rasistinen öykkäröinti ja ölinä lisääntynyt. Tämä on erityisen vastenmielistä ja vaarallista silloin, kun takana on rasistinen motiivi ja pyrkimyksenä sulkea rajat ja evätä liikkumisen vapaus tietyiltä etnisiltä ryhmiltä.

Polttopullot ovat lennelleet, vihapuhe ja yleistäminen arkipäiväistyneet. Osa ihmisistä on valinnut puolensa näkyvästi ja kuuluvasti, mutta monet ovat hiljaa. Kirjoitan tätä tekstiä nuo hiljaiset mielessäni. Vai pitäisikö tuhlata energiaa tai odotuksia umpirasisteihin, jotka haluavat uskoa ja valjastaa käyttöönsä kaikki omia näkemyksiään vahvistavat käppyrät, kaaviot ja tilastot, vaikka ne olisi todettu vääriksi? Itse en ainakaan jaksa väitellä sellaisen kanssa, joka ei ole ikinä kohdannut yhtäkään pakolaista yksilönä ja selviytyjänä, vaan tunkeilijana, pahantekijänä tai vääränlaisena avuntarvitsijana.

Valtarakenteet pyrkivät määrittelemään solidaarisuustoiminnan ja protestoinnin tapoja. Samalla kun poliisi ja osa mediastakin demonisoi rasismin vastustajia, puhutaan “tolkun ihmisestä”. Sillä viitataan sellaiseen henkilöön, joka ei juurikaan ota kantaa ympärillä vellovaan rasismiin, siis rasistisiin sanoihin, tekoihin tai rakenteisiin. Tämä henkilö saattaa nauraa ylimielisesti Odinin “sotureille” ja tasapuolisuuden nimissä syyttää vihaisia antirasisteja vastakkainasettelusta tai provosoimisesta ja paheksuu natseja pilkkaavia klovneja liiasta huomion herättämisestä tai ilmoittamatta jätetystä mielenilmauksesta.

Toivon, että nämä vääristyneen “kultaisen keskitien” valinneet myöntäisivät, että hiljaa olemalla tai rasisminvastustajat tuomitsemalla he ottavat kantaa rasismin puolesta. Nyt on aika toimia erilaisin keinoin häirintää ja syrjintää vastaan. Hiljaa sivusta katseleminen ei selvästikään toimi.

Sen lisäksi, että pitää asettua poikkiteloin rasistien kanssa, kannattaisi tutustua ihmisiin, joihin katurasismi sekä syrjivät rakenteet vaikuttavat. On silmiä avaavaa puhua kriisialueilta, yli meren ja vihamielisten rajojen turvaan selviytyneiden kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. He ovat oman tilanteensa asiantuntijoita. On innoittavaa tavata uusia ihmisiä ja oppia erikielisiä huutoja solidaarisuusmielenosoituksessa. On mahtavaa päästä maistamaan kurdiherkkuja vegaanisina ja saada kutsu teelle.

Silloin kun syrjivät instituutiot, rakenteet ja lait tuntuvat liian suurilta vastavoimilta, on tärkeää kohdata ihmiset suoraan kaduilla, kouluissa ja kuppiloissa ilman auktoriteetteja ja suodattimia.

Vaikka olen usein kyyninen maailmanmenon vuoksi, olen toiveikas sen suhteen, että hymyni ja keskustelunavaukseni nähdään merkkinä siitä, että minä ja hymyni kohde voimme oppia toisiltamme ja toisistamme – sekä tietysti tukea toinen toistamme.

Leona Kotilainen