Kävelin Virolahden Klamilassa metsätiellä kohti Tinkasen kylää. Maisema oli talvisen kaunis. Käpytikka naputteli puun latvassa. Kävely sujui, sillä luminen tienpinta piti hyvin kengän alla.

Tällä tiellä kohtaan harvoin ketään, yhtä tuttua rouvaa lukuun ottamatta. Mutta nyt näin jo kaukaa jonkun tulevan vastaan ja valmistauduin tervehtimään. Kun olimme kohdakkain, tunnistin hänet Mirjaksi. ”Mitä sinä täällä teet?”, kysyin.

”Olen erään ystävättäreni mökillä. Hänen lapsuudenperheellään on mökkki täällä. Kun tarvitsen juttuseuraa, tulen tänne käymään asioita läpi”, hän sanoi. Minä vastasin, että itse lähinnä erakoidun maalla. ”Lämmitän taloa, ja katson ikkunasta ulos.”

”Mistä olette nyt jutelleet?” kysyin kiinnostuneena. Hän vastasi kysymällä: ”Minne olet menossa? Kävellään yhdessä, niin kerron.” Sanoin, että sopii hyvin: ”Olenkin tulossa höperöksi.” Mirja kääntyi ympäri, ja lähdimme yhdessä kulkemaan kohti kaakkoa.

”Olemme puhuneet Venäjästä. Meitä kiukuttaa, että sinne ei pääse, ja kaikki yhteydet ovat poikki. Ystävättäreni on venäjän kielen opettaja, ja rajan sulku haittaa sekä fyysisesti että mentaalisesti häntä. Minä taas kirjastoihmisenä ja venäläisen kirjallisuuden lukijana kaipaan kosketusta kieleen ja ihmisiin.”

Mirja jatkoi kiihtyneenä: ”Kyllä meille on selvää, että kaikki on Putinin koplan ja sitä seuraavaan mädäntyneen laahuksen syytä. Erityisesti hyökkäys Ukrainaan, miten törkeä ja raukkamainen teko. Mitä siitä seurasi Venäjälle ja koko kansalle, eristäminen ja pimeys.”

”Ei taida Venäjän kansakaan olla aivan viaton tähän?”, sanoin.

”Suunnilleen saman verran, kuin amerikkalaiset Trumpiin. Enemmistö riittää, pienikin. Venäjällä tästä on huolehdittu tarkasti ja hyvin. Muusta ei niinkään.”

”Rasismi siellä on aina kukoistanut. Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia arvostettiin paperilla ja työvoimana, ei niinkään ihmisinä”, sanoin.

”Niin se oli ja on vieläkin. Kun itsellä on vaikeuksia, kostetaan erilaiselle ihmiselle. Sama tehdään Suomessa ja kaikkialla muuallakin. Se on yksi iso kirous”, Mirja vastasi. Minä pistin väliin, että sanonta ’voihan Venäjä!’ tarkoittaa pieleen mennyttä juttua.

”Just niin. Haluatko sinä jutella vai pelkästään ärsyttää? Kyllä minä tuon kaiken tiedän ja tunnen. Minulle on tärkeää Venäjän ja venäläisten tuntemus Suomessa ja päinvastoin Suomen ja suomalaisten tuntemus Venäjällä. Se heikkenee ja yksipuolistuu Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen takia molemmissa maissa. Hyökkäys pilasi venäläisten maineen ja kulttuurisuhteet Suomessa. Vai oletko eri mieltä?”

En enää virnuillut vaan sanoin olevani samaa mieltä. Mirja jatkoi: ”On myös kauppa. Kaikki kauppa, mutta erityisesti se koskettaa koko Suomen itäistä osaa Virolahdelta Utsjoelle. Se oli suomalaisille kauppiaille edullista, ja venäläiset pääsivät hengittämään niin sanotusti raitista ilmaa sekä toreilla että majapaikoissa.”

“Jos täällä käyneiltä venäläisiltä kysytään, niin kokemukset ovat hyvät. He tulevat tänne heti, kun raja avataan ja viisumeita saa.”

Nyt Mirja sai vauhtia. ”Raja, raja ja raja. Siinä ne kolme sanaa ovat. Rajan sulku oli vihonviimeinen keino sulkea venäläiset Putinlandiaan. Sitä Venäjän johto halusikin, että vierailkoon venäläiset Turkissa, Kyproksella ja jossain kaukana. Suomi on paha ja liian lähellä. Ajattele, Pietarista saman päivän aikana suomalaisiin kaupunkeihin ees taas.”

Sanoin, että eiväthän venäläiset täällä politiikkaa käyneet oppimassa vaan ostoksilla.

”Kuule. Kyllä se on kulttuuri ja demokratian toimiminen, mikä viehättää, vaikka itse voimme omaamme epäillä. Täällä saa osoittaa mieltä ja ostaa vapaasti lehtiä ja kirjallisuutta. Se on myös ilmapiiri, josta meidän täytyy itse pitää huolta ja suojella.”

Kysyin vielä, että eikö tämä kauppa lihota heidän sotakassaansa.

”Niin väitetään, mutta juustorahat jäävät kaikki Suomeen. Joskus pehmeät keinot voivat olla parhaita. Niitä ei voi voimalla vastustaa. Se tiedettiin jo antiikin keskustelutaidossa ja itämaisissa taistelulajeissa. Kun sota päättyy, kauppa alkaa heti ja rajat avataan. Vahinko on silti jo sattunut, mutta nyt tämä urputus taitaa riittää.”

Teimme taas täyskäännöksen ja palasimme Mirjan tien risteykseen. Kysyin: ”Vieläkö jaksatte illalla kävellä minun luonani käymään. Tarjoan talon viiniä. Toisen kerran sitten Nevskillä konditoriassa. ” Mirja sanoi vievänsä tällaiset terveiset.

”Jos tulette, ottakaa taskulamppu mukaan”, sanoin.

Talossani etsin hyllystä Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjaa. Sitä ei ollut. Silmäilin sitten Juhani Peltosen Jumalan kuopusta (1980): ”Venäjänkielellä selviän pitkälle joittenkin osaamieni Pushkinin runojen avulla. Ne minulle opetti Penzasta kotoisin ollut kokki.” Paavo Rintala kirjoittaa puolestaan Minä Grünewald -kirjassaan (1991): ”Venäläiset sotilaat Dresdenin toukokuussa -45 ja muuan suomalaisen pikkukaupungin nuori minä kirjaston käsikirjastossa – molemmat ensi kertaa silmätysten Raffaellon, Giorgionen, Tizianin kanssa.” Heille venäläiset mestarit olivat tärkeitä kuten monelle muullekin.

• Kuvat Erkki Kupari