Kuljin ripeästi viiden kilometrin latupohjan metsälenkkiä Virolahden Klamilassa. Se on loistava polku täynnä jyrkkiä ylämäkiä ja tiukkoja alamäkiä. Lenkki alkaa ja loppuu juhlavasti Museotien risteyksestä Klamilan satama -monumentin luota.

Polun kulkija kohtaa Suomen tavallisimmat luontotyypit: kangasmetsän, kuusimetsän, korven, suon ja kalliomaiseman – jos malttaa katsoa.

Polku-uralla näin hahmon, jonka tunnistin Ida-Mariaksi. Kun saavutin hänet, jäin rinnalle kävelemään, vaikka suunnitelmani oli ottaa hikeä.

Ennen kuin ehdin kysyä kuulumisia, hän sanoi: ”Metsäpalot huolestuttavat minua.” Kysyin, että mitkä metsäpalot. Hän sanoi: ”Nuo maailmalla ja Euroopassa. On vain ajan kysymys, milloin täällä Suomessa roihahtaa.” Ajattelin, että on erikoinen sana: roi-hah-taa.

Tiesin, että Ida-Maria oli biologi ja perillä kasvien ja maaperän vuorovaikutuksesta. ”Olet varmaan huomannut, että pitkät kuivat jaksot ja tuulet ovat lisääntyneet vuosien varrella. Ei tarvita kuin yksi vahinko tulen kanssa, niin maastopalo alkaa.”

Sanoin, että onneksi täällä ollaan tulen kanssa varovaisia, ja metsissä ei juuri liikuta, paitsi minne nyt autolla pääsee.

Tässä vaiheessa otin muutaman sivuaskeleen oikealle ja vasemmalle. Olimme alamäessä ja harjoittelin siinä rullaavaa alas menoa jarrutuksen sijaan. Innoissani olin lentää turvalleni kivenmurikan takia.

”Yrititkö tehdä tuolla syöksyllä vaikutuksen?” kysyi Ida-Maria. ”Eeen toki!” vastasin nopeasti, ja kysyin: ”Miten paljon kuivuus vaikuttaa kasveihin?” ”Kuivilla paikoilla kasvit ensin kituvat ja sitten kuolevat. Täällä Kaakonkulman jääkauden muovaamilla silokallioilla se näkyy hyvin. Viime kesien aikana on erityisesti pieniä mäntyjä ja katajia kuivunut”, hän sanoi. ”Olen huomannut”, kuittasin.

”Kuivuus lisääntyy tuulen takia tässä rannikolla. Täällä tehdään edelleen avohakkuita. Avohakkuiden jälkeensä jättämä tumma maa kerää auringosta lämpöä paljon enemmän kuin metsämaa. Hakkuuaukkojen lämmin ilma kohoaa ylöspäin, ja virtaus vie sen viileän meren päälle. Syntyy kierto, jossa mereltä puhaltaa viileä tuuli maata kohden, ja maan lämmin ilma kulkee taas merelle. Se lisää tuulia.”

”Miten tämä metsäpaloihin liittyy? Siitä me aloitimme jutun”, kysyin. ”Katsohan veliseni, seisomme nyt isolla jääkauden aikaisella silokalliolla. Kallio on suurelta osalta paljas, vaikka jääkaudesta on kymmenen tuhatta vuotta. Metsäpalot ovat menneet tästä yli vuosituhansien aikana monta kertaa ja polttaneet humuksen aina kallioon asti.”

”Nyt jos tämä alue palaisi, niin se jäisi paljaaksi vuosisadoiksi tai tuhansiksi. Vain kuiva heinä heiluisi tuulessa. Aikaisemmin hidas kasvu onnistui. Nyt ilmaston lämpeneminen kaventaa kasvien elintilaa ja samalla ihmisten.”

Ida-Maria sanoi vielä, että paljaalta maalta sateet vievät pintamaan mennessään. Tämä koskee myös hakkuita. ”Eurooppa on täynnä tällaisia alueita”, hän jatkoi, ja lisäsi: ”Euroopassa käydään sotaa, mutta suurin sota on luontoa vastaan. Se hävitään varmasti. Tässä sodassa ihmiskunnan pitäisi heti antautua ja tehdä kaikki se, mistä tiedetään olevan apua elämän edellytysten säilymiselle Maapallolla.”

Vaihdoimme puheenaihetta marjoihin ja sieniin, mutta huomasimme kuivuuden osaksi vieneen sadon, sitten hiljenimme. Minä hiukan hyppelin.

Teksti: Erkki Kupari
Kuva: Aleksandra Aksenova