Ääneni oli mennyt jo yli kaksi viikkoa sitten ja kurkkukin alkoi tuntua paksulta. En ihmetellyt, kun tämä maailmanaika on mikä on. Sitten mietin, että mikä se on, ja äkkiä muistin Bertolt Brechtin runon:
Mitä aikaa on tämä, jolloin
puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan
niin monista rikoksista!
Joka ylittää kadun levollisena
tuskin enää tuntee ystäviään
jotka ovat hädässä?
(Bertolt Brecht, Runoja 1914–1956, suomentanut Brita Polttila, Tammi 1976)
Vaikka runo on synkkä, niin on siinä lohtuakin. Minä pidän puista ja mänty on suosikkini. Ehkä Brechtkin piti puista, koska hän antaa luvan puhua niistä näinäkin aikoina.
Tällaisissa tunnelmissa lähdin kotoa kohti Vallilanlaaksossa olevaa Helsingin yliopiston kasvitieteellistä puutarhaa. Se on kaunis ja rauhoittaa levottoman mielen. Puut ja kasvit ovat hiljaisia ystäviä. Nykyään tiedämme, että puut pitävät juurillaan sienirihmastojen kautta yhteyttä samanaikaisesti jopa moneen kymmeneen kumppaniinsa. Uskoakseni me emme pysty samaan edes Facebookin tai X-palvelun avulla. Tämä on pelkkä arvelu, sillä en käytä noista kumpaakaan.
Puistoissa näen jatkuvasti ihmisiä, joilla on kuulokkeet päässä ja kännykkä kädessä. Ehkä heillä on menossa tärkeitä yhteyksiä avaruuteen. Itse olen toistaiseksi tyytynyt kuuntelemaan sekä luonnon että ihmisten aiheuttamia ääniä jo ihan turvallisuuteni kannalta. Nopeita pyöriä ei etäältä kuule, ne yllättävät aina. Metsässä kuulen tuulen ja lintujen ääniä ja sen lisäksi siellä voin jopa haistaa sateen tulon pilvien edellä.
Luonnossa liikkuessani pelästyn joka kerta, kun teeri tai pyy lähtee läheltä lentoon äänekkäästi siipiään paukuttaen. Viimeksi vierestäni lähti maasta isohko haukka. Kävin katsomassa sen lähtöpaikkaa. Se oli kaivanut maahan suuren kolon. Ehkä se oli mehiläispesän löytänyt mehiläishaukka.
Kasvitieteellisessä puutarhassa olin jo syvällä Itä-Aasian lajien osastolla, kun takaani kuulin tervehdyksen. Tunsin heti äänestä, että henkilö on Mirja – kuinka sattuikaan. ”Kaunis paikka tämä puutarha, rauhan tyyssija”, hän sanoi, ”käyn täällä aika usein.” ”Minä myös”, vastasin, ja sanoin: ”Viimeksi kun tapasimme, puhuimme Gazasta. Siellä sota jatkuu edelleen, eikä tulitaukoa ole näkyvissä. En ymmärrä.”
”Kuule”, Mirja sanoi, ”se loppuu siihen, kun palestiinalaiset tuomitsevat Hamasin ja muiden joukkojen väkivallan ja israelilaiset omien hallitustensa ja siirtokuntalaisten väkivallan. Molempien osapuolien väkivaltaan syyllistyneet on tuomittava näiden maiden omissa oikeusistuimissa. Haagin tuomioistuin on sitten toinen asia. Muuten rauhaa ei synny.” Tämä veti minut hiljaiseksi.
Mirja jatkoi: ”Suomessa, Espanjassa, Kreikassa ja Venäjällä on käyty sisällissodat, joissa oli vain voittaja. Väkivalta jatkui vuosia, Venäjällä yhä. Voitto ei tuo rauhaa.”
Mirja sanoi: ”Rauhaan menee Lähi-idässä vielä aikaa. Tulee paljon surua ja niin paljon kyyneleitä, että silmät kuivuvat ja ihmiset tulevat sokeiksi. Sitten tulee rauha. Katsellaanko puita?” Minä mutisin, että katsellaan vaan. ”Tässä on douglaskuusi, olemme näköjään Pohjois-Amerikan osastolla. Tiedätkö, että tuo kasvaa Kaliforniassa seitsemänkymmentäviisi metriä korkeaksi?”, Mirja kysyi. Pudistin päätäni. ”Tunnut vähän surulliselta. Puhutaanko Suomesta? Onhan täälläkin uutta ja muutoksia tulossa”, Mirja sanoi. Minä kakistelin, että miten täällä pärjätään hallituksen ja perussuomalaisten kanssa, kun oppositiokaan ei ole yhtenäinen? Mirja ei aikaillut: ”Ajattelen niin, että Li Anderssonin aikana vasemmistoliitto sparrasi demareita ja vihreitä. Miten jatkossa käy, on herran hallussa. Euroopassa kaikkialla kova oikeisto vahvistuu. Niin voi käydä Suomessakin ilman selväjärkistä ja ymmärrettävää puhetta. Yksikin henkilö voi asenteellaan viedä koko liberaalia liikettä eteenpäin. Toivotaan, toivotaan, vai mitä!”
Katselin taivaalle ja kysyin Mirjalta: ”Mikä on sinun suosikkipuusi?”
