Söin aamupuuroa, luin Hesaria ja kuuntelin Muistojen bulevardia radiosta. Toisella korvalla kuulin päiväkodin lasten äänet pihasta. Ne ovat elämän merkkejä.
Usein minusta tuntuu siltä, että ajatukset kimpoilevat pääkopan sisällä edestakaisin, ja menevät sirpaleiksi törmäyksissä. Sirpaleista saan välillä hyviä oivalluksia ja toisinaan tulee outoja juttuja mieleeni.
Tiskasin ja lähdin kävelylle läheiseen puistoon. Jälkeenpäin voin myöntää, että toivoin törmääväni puistossa Mirjaan, koska tiesin hänen tekevän aamukävelynsä noihin aikoihin.
En päässyt pitkällekään, kun Mirja tuli vastaan puistotiellä puron varressa. Tapansa mukaan hän tervehtimisen jälkeen kysyi heti mitä minulle kuuluu. Kerroin, että päässäni on levottomia ja sekavia ajatuksia maailman ja Suomen tilanteesta.
Hän tietysti kysyi, että minkälaisia. Sanoin, että minusta Suomen maahanmuuton ongelma ei ole kotouttaminen vaan vastaanotto. Kun tulijoihin suhtaudutaan nurjasti, silloin ei voi kotouttaa.
Jatkoin, että Suomi on aina ollut hyvin konservatiivinen, mutta siihen on kuitenkin liittynyt hiukan vapaamielistä uteliaisuutta. Nyt se on sulanut pois kuin jäätelö juhlissa. Sellaistakin on ehdotettu, että kansanedustajien pitäisi olla syntyperäisiä suomalaisia. Kysyin, että mistä tällaiset ajatukset kumpuavat.
Mirja vastasi heti, että pelosta ne tulevat. Se estää kohtaamasta toista ihmistä. Pelko, joka voi olla ujoutta ja arkuutta, näyttäytyy esimerkiksi siinä, että ei tervehdi tai katso silmiin vierasta. Sekin voi olla pelkoa, että huudetaan ja melskataan julkisella paikalla. Sillä tavalla suojaudutaan, mennään piiloon, sanoi Mirja.
Hän sanoi, että tällainen käyttäytyminen opitaan kotoa, koulusta, kaveripiiristä ja työpaikoilta. Jos siitä poikkeaa, voi itse joutua vinoon katsotuksi.
Mietin ääneen, että miten se voi olla niin yleistä, että siihen törmää liukuportaissa ja ovensuissa. Missä ne reippaat ja rohkeat ihmiset ovat?
Mirja sanoi, että siltä voi näyttää, jos toisella tavoin ajattelevat eivät kerro mielipiteitään tai toimi näkyvästi. Virressäkin sanotaan: ”Etkö ole, ihmisparka, aivan arka.” Äänekkääseen meuhkaamiseen ei moni halua mennä väliin sanomaan.
Kysyin, että tarkoittaako se sitä, että henkilö kokee, että ei tunne asiaa paremmin ja siksi ei mene, eikä toisaalta kysy lisää. Mirja sanoi, että kysymys jää usein tekemättä jopa ammattilaisilta, esimerkiksi toimittajilta. Jokainen ihminen käyttää harkintaa.
Kysyin, että mistä sen tietää, mikä harkinta on sitten oikein. Siihen Mirja vastasi, että se jää itse päätettäväksi. Yhtäkkiä Mirja vaihtoi aihetta: ”Oletko ajatellut, että meidän aikamme suurin siviilivastarinta on käynnissä Gazassa. Kaupungin yli kaksi miljoonaa asukasta vaeltavat paikasta toiseen Israelin tulituksen alla, mutta eivät tue Hamasia aseellisesti. Nämä ihmiset osaisivat solmia rauhan, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Siinä on esimerkki rohkeudesta sille maailmalle, joka sulkee silmänsä ja tukkii suunsa.”
