Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta raja? Minä näen mielessäni korkeita aitoja, piikkilankaa ja muureja, jotka halkovat erilaisia alueita, jotka joku on julistanut omakseen. Rajoilla ei kuitenkaan aina ole näin fyysistä ilmentymää. Rajoja vedetään myös sanoilla – sekä niillä, jotka lausutaan ääneen, että niillä, jotka jätetään sanomatta. Raja on paikka, mutta samaan aikaan se pakenee paikan määritelmää. Sama raja saattaa kahdella eri kartalla näyttää tyystin erilaiselta. Raja voi olla vaikka yksittäinen rakennus. Se voi olla meri. Se voi myös olla paperinpalanen, jonka vaikutusvaltaiset ovat allekirjoittaneet. Tärkeintä on huomata, että rajat ympäröivät meitä kaikkialla, ja ne kiemurtelevat monilla eri tasoilla.

Kirjoitin keväällä 2024 kanditutkielmassani Eurooppaa ympäröivistä raja-alueista ja siitä, miten EU määrittelee itseään vahvistamalla ulkorajaansa ja estämällä tiettyjen ihmisten pääsyn sen sisäpuolelle. Aihe on yhä ajankohtainen, kun tiedämme että jälleen vuonna 2024 vähintään 2 300 siirtolaista kuoli tai katosi Välimerellä. Tutkimukseni kohteena olikin EU:n raja-alueista nimenomaan Välimeren keskiosa, joka tunnetaan myös maailman eniten kuolonuhreja vaativana siirtolaisreittinä.

Maltan julistus ja rajapolitiikan ulkoistaminen

Samalla kun Euroopan unioniin suuntaava muuttoliike globaalista etelästä on kasvanut, EU on viimeisten vuosikymmenten aikana pyrkinyt ulkoistamaan siirtolaisuuden ja turvapaikkaprosessien hallintaa. Ulkoistamisen keinoina ovat olleet muun muassa lukuisat läpikulkumaiden kanssa solmitut sopimukset, joilla siirtolaisilta ja turvapaikanhakijoilta pyritään estämään pääsy EU:n rajoille.

Olemme jo tottuneet kuulemaan säännöllisin väliajoin Välimerellä tapahtuvista onnettomuuksista ja siirtolaisia kuljettavien alusten uppoamisista. Viime aikoina mediassa ovat olleet esillä myös niin sanotut pushback-operaatiot, joissa jo rajan ylittäneitä ihmisiä pyritään työntämään takaisin kauttakulkumaihin kuten Turkkiin tai Valko-Venäjälle, joissa oleilevia siirtolaisia niin ikään uhkaavat vaaralliset olot. Ihmisoikeusjärjestöt esittävät säännöllisesti kritiikkiään EU:lle, mutta sekä siirtolaisia kuljettavien alusten rantautumisen estämisestä että pushbackeistä on tullut rutiininomainen osa jäsenvaltioiden strategioita, joilla pyritään estämään ihmisten pääsy EU-alueelle. Kyseessä ei ole uusi ilmiö, mutta vaikuttaa siltä, että maahanmuutto- ja pakolaisvastainen poliittinen ilmapiiri on alkanut kantaa hedelmää EU:n rajoilla.

Helmikuussa 2017 EU-maiden johtajat kokoontuivat Maltalla keskustelemaan keskisen Välimeren kautta tapahtuvasta siirtolaisuudesta ja mahdollisista keinoista katkaista siirtolaisten liikkuvuus Libyan ja Italian välillä. Kokouksen tuloksena oli Maltan julistus, jossa määritellään suuntaviivoja yhteistyön syventämiselle Libyan viranomaisten kanssa. Maltan julistus ei ole sitovaa EU-lainsäädäntöä vaan strateginen dokumentti, joka heijastelee siirtolais- ja rajapolitiikan yleisiä trendejä. Maltan julistuksen ja siihen liittyvien dokumenttien avulla voidaan analysoida, millaisia ideoita EU:n rajapolitiikan takana kummittelee.

Kannattaa kiinnittää huomio siihen, miten siirtolaisuudesta ja rajoista puhutaan virallisissa konteksteissa, sillä sana- ja aihevalinnat ja kielen muodot ovat yllättävän tärkeitä. Viime kädessä niiden tehtävä on legitimoida poliittisia päätöksiä, joiden vaikutukset ihmisoikeuksien toteutumiseen, yksilöiden elämiin ja yhteisöihin ovat mittavia. EU:lle, joka on luonut itselleen vahvan identiteetin ihmisoikeustoimijana, hienovarainen merkityksillä ja merkityksettömyyksillä pelaaminen on tärkeä keino tasapainotella humanitaaristen velvollisuuksien ja räikeästi ihmisoikeuksia rikkovan politiikan välillä.

Libya on merkittävimpiä siirtolaisuuden kauttakulkumaita, ja reitti sieltä Italiaan on Pohjois-Afrikasta Eurooppaan pyrkivien ihmisten vilkkaassa käytössä. Sisällissodan jälkimainingeissa ihmissalakuljetusverkostot onnistuivat vakiinnuttamaan asemansa maan rannikoilla, ja jatkuva poliittinen epävakaus mahdollistaa niiden toiminnan. Siirtolaispolitiikassaan EU on vuosien ajan tehnyt yhteistyötä Libyan viranomaisten kanssa huolimatta maan autoritäärisen hallinnon ihmisoikeusloukkausten historiasta. Esimerkiksi vuoden 2023 aikana EU:n tukemat rannikkovartiostojoukot pakottivat yhteensä yli 15 000 Eurooppaan matkalla ollutta siirtolaista palaamaan mereltä Libyaan. Maassa oleskelevia tai sen kautta EU:hun pyrkiviä ulkomaiden kansalaisia pidätetään johdonmukaisesti määrittelemättömiksi ajoiksi. Pidätyskeskuksiin joutuvat ihmiset kohtaavat pakkotyötä, kidutusta, kaltoinkohtelua, kiristystä ja seksuaalista väkivaltaa. Myös maareitit Libyan aavikon läpi kohti rannikkoa ovat vaarallisia. Viimeksi helmikuussa 2025 YK:n siirtolaisuusjärjestö IOM raportoi kahdesta siirtolaisten joukkohaudasta, jotka löydettiin ihmissalakuljettajien käyttämän reitin varrelta.

Virallinen puhe rajanvedon välineenä

Rajatutkijan ja poliittisen maantieteilijän David Newmanin mukaan rajat ovat luonteeltaan monitahoisia, dynaamisia ja jatkuvasti muotoaan muuttavia. Ne eivät ole pelkkiä kartalla olevia viivoja, jotka jakavat maa-alueita valtioihin. Ne ovat olemassa myös aineettomalla tasolla jakaen ihmisiä lokeroihin kansalaisuuden, uskonnon tai yksilöllisten piirteiden perusteella. Rajan ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää myös niille, jotka haluavat pitää nämä lokerot visusti erillään toisistaan. Ideologioiden, sosiaalisen kanssakäymisen, politiikan, median ja koulutuksen avulla voidaan tehokkaasti luoda ja ylläpitää rajoja, jotka mahdollistavat tiettyjen ryhmien sulkemisen yhteiskunnan ulkopuolelle, joko kokonaan tai osittain.

Esimerkiksi EU:n tasolla rajat tarkoittavat siis paitsi geopoliittisen aseman ja oman ulkorajan tarkkaa määrittelyä, myös poliittisten, sosiaalisten ja kulttuuristen rajojen vetoa. Ilman näitä aineettomia rajoja olisi mahdotonta oikeuttaa se, miksi toiset saavat syntymässään EU-kansalaisuuden ja toisilta taas tyystin evätään pääsy valtioliiton alueelle. Newman kutsuu tätä prosessia englanninkielisellä termillä bordering, jonka voisi kääntää rajaamiseksi.

Puhe, tai kieli yleisemmin, on yksi konkreettinen tapa, jolla näitä kuviteltuja rajoja voidaan konkretisoida. Poliittinen puhe muuttuu poliittisissa prosesseissa teoiksi, ja pian jonnekin ilmestyy piikkilangoitettu ja ojitettu, 60-metriä leveä rajavalli. Samaan aikaan on käynnissä lukuisia, monimutkaisia mutta samaa logiikkaa noudattelevia symbolisen rajaamisen prosesseja.

Maltan julistuksen kaltaisia EU-dokumentteja analysoimalla voidaankin päästä syvemmälle näihin prosesseihin, joissa virallisella puheella oikeutetaan raja- ja siirtolaispolitiikan tiukentamista. On väliä, missä järjestyksessä asiat esitetään, mitä asioita käsitellään yhdessä ja mitä erillään toisistaan. Esimerkiksi Maltan julistuksessa ja siihen liittyvässä tiedotteessa käsitellään EU:n humanitaarista velvollisuutta auttaa siirtolaisia, mutta mahdollisina apukeinoina mainitaan lähinnä kolmansien maiden tukeminen siirtolaisten vastaanottamisessa, vapaaehtoisten palautusten fasilitoiminen ja laillisen maahanmuuton tukeminen EU:n ulkopuolisiin maihin.

Jos EU:ssa puhutaan ihmishenkien pelastamisesta Välimerellä, mukana on yleensä maininta siirtolaisuuden estämisestä ylipäätään. Siirtolaispolitiikan ulkoistaminen ja maahanpääsyn estäminen siis esitetään parhaina keinoina toteuttaa humanitaarista suojelua. Siis huolimatta kauttakulkumaiden todistetusti siirtolaisia kohtaan suorittamista ihmisoikeusloukkauksista ja karuista uhriluvuista, joita eri siirtolaisreitit ovat vaatineet.

Myös kielen tarkkuudella ja persoonattomuudella on väliä. Jos EU puhuu esimerkiksi ihmissalakuljetuksen estämisestä, se käyttää hyvin ympäripyöreää ja epämääräistä kieltä. Rajavalvontayhteistyöstä kauttakulkumaiden kanssa se puolestaan puhuu hyvinkin yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Sama epämääräisyyden tasapaino koskee rahoitukseen liittyvää puhetta. Rajapolitiikkaa ulkoistavat toimet on esitelty tarkasti ja niiden seurana on tarkkoja lukuja mahdollisesta budjetoinnista, kun taas suorat humanitaariset avustustoimet esitetään myös rahoituksen kohdalla epämääräisesti. Kontrasti kertoo varmasti jotain siitä, mitkä ovat EU:n prioriteetit.

On kiinnostavaa huomata, miten paljon enemmän EU:n dokumenteissa puhutaan rajakontrollista verrattuna ihmishenkien pelastamiseen, kertaakaan kuitenkaan lausumatta ääneen, että toinen olisi toista tärkeämpi. Tämä tuntuu tietoiselta, harjoitellulta ja strategiselta kielenkäytöltä. Tekstilajille tyypillistä asiallista ja taktista kieltä on myös helppo käyttää poliittisen agendan naamioimisen välineenä. Siirtolaisia voidaan kutsua ”paineeksi rajoilla”, tai heidät voidaan nähdä numeroina, jotka ovat ylittäneet Välimeren tietyn ajan sisällä. Tämä piilottaa heidän ihmisyytensä ja yksilöllisyytensä.

EU:n puhe ei näissä dokumenteissa voisi olla raflaavan epäinhimillistävää siirtolaisia kohtaan, kuten suuremmalle yleisölle tarkoitetussa retoriikassa, mutta toisaalta heidän ihmisyyttään ei myöskään alleviivata. Virallista tekstilajia ei kuitenkaan ole pakko kirjoittaa tiettyjä ihmisryhmiä epäinhimillistävällä tavalla, vaan kyseessä on EU:n tekemä valinta. Tällaista inhimillistävän kielen puutetta voi kutsua hiljaiseksi rajaamiseksi. Symbolisia rajoja perustellaan yleistämällä siirtolaiset nimettömäksi ja kasvottomaksi ryhmäksi ja puhumalla tästä ryhmästä useimmiten sisäisen turvallisuuden ja kansainvälisen rikollisuuden linssien läpi.

Sortavat rakenteet ja kriittinen tutkimus

Diskurssianalyytikko Norman Fairclough’n mukaan puheen ja tekstien tutkiminen on tapa ymmärtää sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja vastata siihen.

Nykyinen kansainvälinen järjestelmä on rakenteeltaan sellainen, joka jatkuvasti luo miljoonille ihmisille tarpeen liikkua, siirtyä paikasta toiseen usein epäsäännöllisesti ja vaarallisten keinojen varassa. Ulkoistamalla raja- ja siirtolaispolitiikkaansa EU ottaa osaa tämän rakenteen ylläpitoon. Rakenteen, joka paitsi Välimerellä, myös muilla raja-alueilla johtaa vuosittain lukemattomiin kuolemiin, katoamisiin, ihmisoikeusrikkomuksiin sekä yksilöiden ja yhteisöjen kärsimykseen.

On tarpeellista tutkia virallisen ja epävirallisen puheen merkitystä näiden rakenteiden ylläpitämisessä. Se voi myös auttaa meitä löytämään keinoja purkaa yhteiskuntiemme rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta.

Pushback-operaatioiden määrä EU-rajoilla on vain kasvussa, samoin kuin niiden ihmisten määrä, jotka odottavat limbossa EU:n periferioilla. Samaan aikaan me sisäpiiriläiset linnoittaudumme yhä syvemmälle kuviteltujen ulkorajojemme sisään.

Jotta ymmärtäisimme tätä suurta kuviota ja sen monimutkaisia vivahteita, on ymmärrettävä yksityiskohtia. Sitä, miten Maltan julistuksen kaltaiset dokumentit heijastavat laajempaa prosessia, jossa puheen keinoin rakennetaan yhtenäistä, integroitua, eurooppalaista identiteettiä. Identiteettiä, jota ei voi olla ilman ulkopuolelle suljettujen ryhmää, johon peilata itseämme.

Oletko koskaan istunut Välimeren rannoilla? Siellä voi tuntea olevansa rauhassa, suolaisen tuulen puhaltaessa, meren tuoksussa, kun kuulee lasten leikkivän rantahiekassa ja aaltojen lyövän rantaviivaan. Mutta kun nostaa katseen kauemmas, ajatukset voivat helposti harhailla horisontin taakse, miettimään millaisia salaisuuksia aallot kätkevät allensa. Silloin ei ehkä ajattele aitaa ja piikkilankaa, mutta syvänsininen vesi on suuri raja-alue yhtä kaikki.

Miksi toinen saa nauttia hiekan lämmöstä, kun jollekin toiselle nämä rannat ovat ikuisesti saavuttamattomissa? EU:n rajapolitiikan tutkimus on niiden ristiriitojen välillä taiteilua, joita ihmisoikeustoimijaksi julistautunut EU toteuttaa, kun se navigoi omien kansainvälisten ja laillisten periaatteidensa harmaalla alueella. Ristiriitoja siinä, mitä sanotaan suoraan ja mitä rivien välissä. Ristiriitoja suojelun ja rajaamisen politiikassa, mitä tulee eurooppalaisiin, jotka etsivät mahdollisuuksia tai turvaa, ja globaalin etelän ihmisiin, jotka tekevät samoin.

Kriittinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus näistä aiheista on tärkeää, sillä se voi paljastaa sen, mitä ristiriitojen takana piilee. Se voi myös selventää logiikkaa, jolla yhteiskunnallinen marginalisaatio ja poissulkeminen toimivat. Sitä, kuinka rakentamamme näkymättömät seinät loppujen lopuksi materialisoituvat vahvemmiksi ja vahvemmiksi aineellisiksi muureiksi itseään toistavassa kierteessä. Todellisuudeksi muuttuneiden, kuviteltujen rakenteiden tutkiminen tekee näkyväksi sen, kenellä on valtaa puhua sortavia ideologioita todeksi, ja mitkä mahdolliset, toisenlaiset todellisuudet jäävät ikuisesti kätketyiksi suuren vihreän meren syvänteisiin.

Lähteet:

Leino, Auri (2024) Caught Between the Devil and the Great Green Sea: The Externalization of EU Migration Governance & Bordering Discourses in the Malta Declaration. 

European Council of Refugees and Exiles (2025) MEDITERRANEAN: Major fall in crossings in 2024 – Fewer deaths and disappearances in 2024 – ECtHR rules against Greece in ‘landmark’ case on pushbacks. 

Amnesty International (2025) Libya 2023. 

Human Rights Watch (2025) Libya; Events in 2023. 

Btselem (2017) The Separation Barrier. 

• Kuvat Riina Rannasmaa