Monissa maissa on päädytty viime kuukausina lisäämään asehankintoja. Puhutaan yleisesti jopa uudesta asevarustelukierteestä. Suomessakin aiheesta on oltu suorastaan herttaisen yksimielisiä. Eduskuntapuolueista tällä hetkellä kaikki haluavat lisää pyssyjä ja puntareita, osa jopa riippumatta siitä, ostetaanko ne Yhdysvalloista tai Israelista, kunhan ostetaan.
Huomionarvoista on, että Petteri Orpon hallitusohjelmassa todetaan turvallisuuspolitiikasta seuraavasti: ”Tiivis yhteistyö kumppanimaiden kanssa, hyvät kahdenväliset suhteet sekä monenkeskisen kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen ovat Suomen kansainvälisten suhteiden kulmakiviä.”
Käytännössä taloudelliset resurssit suunnataan näiden kulmakivien sijaan nyt lähes vain ja ainoastaan aseiden ostoon. Varmastikin siinä ajatuksessa, että ne toisivat meille turvaa.
Poistuuko lisäturvan taustalla oleva pelko, epävarmuus ja epäluottamus aseistamalla? Ainakaan asevahvaan Natoon liittymällä se ei tainnut täysin neutraloitua.
YK:n peruskirjassa todetaan, että sotien ja konfliktien juurisyyt ovat mielen tason asioita, ja mielen tasolla pitää toteutua myös strategioiden ja toimenpiteiden, joilla sotiin puututaan ja joilla niitä ehkäistään.
Rauhallinen analyysi tilannekuvasta kertoo meille, että pelko, epävarmuus, epäluottamus ja pelon ilmapiiri ovat mielen murheita, eivät niinkään fyysinen varustautumishaaste. Pelko- ja luottamusongelmaa ei yksinkertaisesti voi ratkoa fyysisellä tasolla varustautuen. Kärpästä voi ampua tykillä, koleraa tai covidia ei. Tykin hankkiminen siihen tarkoitukseen on tyhmää.
Lets face the facts: mikään määrä aseita ei tuo lopullista turvaa.
Kohdataanpa julma todellisuus: mikään määrä aseita ei oikeasti tuo meille lopullista turvaa. Hurjan kyvykkäiden hybridioperoijien ja terroristijärjestöjen ohella maailmassa on yhdeksän ydinasevaltiota. Jos joku näiden maiden johtajista päättää ”painaa nappia” ja aloittaa ydinasemittelön, kukaan maapallolla ei ole turvassa, ei edes ydinasearsenaaliltaan ylivoimaisissa Yhdysvalloissa ja Venäjällä.
Ainoan mahdollisuuden ihmiskunnan turvaamiseksi tarjoavat ratkaisut, joilla voidaan estää vihollisten ja vihollisuuksien syntyminen. Kuten saksalaiseversti Günther Chasse on osuvasti todennut, kunnon sotilas kokee, että sota on jo hävitty silloin, kun aseita joudutaan käyttämään. ”Aseita käyttävä sotilas kyllä tietää, että vastaus on jo tilattu ja tulossa.”
Ainoa kestävä ratkaisu rauhan saavuttamiseksi on se, että estetään vihollisuuksien syntyminen.
Suomen ja kansainvälisenkin politiikan suuri haaste on tällä hetkellä se, että ne eivät aktiivisesti hae vastauksia juurisyihin. Juurisyy turvallisuuspuutteeseen eli pelon ilmapiiriin ja kansainväliseen epäluottamukseen ei ole aseiden puute eikä mikään muukaan fyysisen tason asia.
Kansainvälisen yhteisymmärryksen puutteen, epäluottamuksen ja toisten pelkäämisen taustalla on vajavainen ymmärrys toisten ajatuksista ja tavoitteista, erilaisuuden ymmärtämisen ja hyväksynnän puute sekä näihin liittyvä kollektiivinen stressi. Suomessakin median on aivan liian helppo saada klikkejä ruokkimalla pelkoja Venäjää kohtaan ja venäläisiä toiseuttamalla.
Jääkö malka omassa silmässä näkemättä?
Suomesta on suhteellisen helppoa arvostella Yhdysvaltain presidentin onnettomia päätelmiä ja niiden perustalta syntyviä epäonnisia ratkaisuesityksiä tai Lähi-idän järjettömiä julmuuksia. Paljon vaikeampaa on nähdä oma toilailumme esimerkiksi kansainväliseen oikeuteen liittyvissä raja-asioissa tai henkilömiinapäätöksissä.
Olemme ihan vapaaehtoisesti valinneet kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien näkökulmasta kyseenalaisia toimintatapoja. Varustautumisvimmammekin osaa kyseenalaistaa meistä vain harva. Lisäksi olemme oman naapuriturvallisuuden hoitamisessa valinneet melkein kokonaan kahdenvälisen diplomatian ja muiden ei-aseellisten, rauhanomaisten toimenpiteiden pois jättämisen, mykkäkoulun.
Olisiko järkevää politiikkaa tässä(kin) tilanteessa juuri päinvastainen? Mitä, jos satsaisimme entistä enemmän yhteyksien luomiseen ja eri osapuolten välisen ymmärryksen lisäämiseen – niihin alussa mainittuihin kulmakiviin. Se vaatisi rohkeutta eikä aluksi ruokkisi egoamme, mutta voisi kantaa. Suomi voisi olla sujuvasti kansainvälisessä ympäristössä sukkuloivan presidenttimme avulla jopa Euroopan johtava sillanrakentaja. Ei vain tuomari vaan myös lääkäri – joka suuntaan.
Paras lääkäri on se, joka onnistuu pitämään potilaansa terveenä ilman, että lääkkeitä edes tarvitaan. Toiseksi paras se, joka potilaan sairastuessa antaa oikeat lääkkeet ja samalla ohjaa potilasta siinä, miten tämä tulevaisuudessa voi välttää taudin puhkeamisen.
Taloudelliset resurssit tulisi suunnata juurisyihin.
Kansainvälinen tilanne on sellainen, että on ymmärrettävää, jos aseelliseen maanpuolustukseenkin varaudutaan. Hölmöä on kuitenkin jättää ”taudin” taustalla oleva pelko- ja epäluottamusongelma kokonaan hoitamatta. Merkittävä osa turvallisuuden rakentamisen taloudellisistakin resursseista tulisi ohjata ihan muualle kuin aseisiin: kansainvälisen yhteisymmärryksen, ystävyyden, luottamuksen ja yhteyden vahvistamiseen, pelon ja sen syiden poistamiseen sekä ihmiskunnan tärkeämpien haasteiden ratkomiseen.
Ainakin pieni osa resursseista tulisi ohjata myös suoraan juurisyiden hoitamiseen ja kansainvälisen pelon ilmapiirin suoraan rauhoittamiseen.
www.rauha.rocks
