”Puhutteko, jos sanelukone on päällä?” kysyin ihmisiltä, jotka seisoivat tiiviinä muurina ympärilläni Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin lähetystön portilla Mariupolissa, Itä-Ukrainassa. En oikein uskonut, että he suostuisivat, koska varsin lähellä oli miliisipartioita. Seuraavana päivänä Mariupolissa oli määrä pitää Asovan pataljoonan marssi kaupungin vapautumisen vuosipäivän kunniaksi. Ihmiset vastasivat kuitenkin: ”Nauhoittakaa vain. Olemme täysin kyllästyneitä kaikkeen.”
Ympärilläni seisoi ihmisiä, jotka olivat aiemmin asuneet Donetskin läänin Širokinon kirkonkylän yhdessä osassa. Tai elleivät asuneet, niin omistivat siellä yksityisiä hotelleja ja täysihoitoloita aivan meren rannalla.
Olin kuullut Širokinosta yllin kyllin jo ensimmäisellä matkallani Sartanaan, Mariupolin esikaupunkiin varhain viime keväänä. Kylän yllä jyrisi joka päivä. ”Mikä siellä jyrisee?” ”Siellä pommitetaan Širokinoa…”
Niinpä nämä ihmiset, joilla aiemmin oli ollut taloja Širokinossa ja kylässä sijaitsevan paikallisen eliitin Volna-lomaosuuskunnassa, olivat kerääntyneet Etyjin lähetystön eteen Mariupolissa. He kertoivat, miten heidän kylänsä vallattiin, miten nationalistien Asovan pataljoona tuli Volna-osuuskuntaan, jonka ympärillä oli silloin vielä aita, miten heidät ajettiin taloistaan, ja mitä kylälle ja heille itselleen tapahtui sen jälkeen.
Seuraavassa on aivan yksinkertaisesti purettuna koko keskustelumme. Siinä ei juurikaan ole kysymyksiä, se on taukoamatonta tilitystä…
Nainen A: Širokinossa ei pitänyt tapahtua mitään. Siellä ei ollut mitään joukkoja eikä mitään separatisteja. Se ei kuulunut Donetskin kansantasavaltaan. Se oli rauhallinen kirkonkylä.
Mies A: Sitä paitsi kirkonkylä on sivussa Mariupolin-tieltä, se ei ole reitillä Mariupoliin. Sinne pitää ajaa kymmenisen kilometriä sivutietä.
Nainen A: On käsittämätöntä, miksi niiden piti tulla meren rannalle ja kaikkien aitojen taakse.
– Milloin Asovan pataljoona tuli Širokinoon?
Nainen B: Ne tulivat juuri silloin, kun solmittiin ensimmäinen Minskin sopimus. Odotimme koko yön neuvottelujen loppumista. Aamulla avasimme television ja odotimme, mitä sieltä kerrotaan. Toivottiin, että se kaikki päättyy.
Nainen A: Me kaikki odotimme Minskin neuvottelujen tuloksia. Äkkiä heti Minskin jälkeen, kun odotimme kaikki paluuta arkeen, Asova tuli kyläämme ja ajoi kaikki pihalle. Silloin alkoivat ryöstöt. Se kaikki on jatkunut näihin päiviin asti. Sotatoimiako? No just… Miksiköhän ne pataljoonat ei liiku minnekään?
Nainen C: Ne menee yli sieltä missä aita on matalin… Tulivat kyläämme ja pitävät hallussaan talojamme. Piileskelevät siellä.
Nainen D: Mehän näemme videolta avoimet autotallimme. Ei siellä mitään taisteluja ole. Autotallit on auki… Silti väitetään, että siellä on muka separatisteja. Mitä kumman separatisteja? Siellä on ukrainalaisia pataljoonia…
Nainen E: Ja sitten siellä on tšetšeenipataljoona…
Nainen F: Nii-in… Siellä on tšetšeenejä, jotka sotivat Ukrainan puolella. Miten niitä nyt nimitetäänkään? Jokin Mansur tai…
Nainen A: Ne ovat majoittuneet mökkeihimme (nähtävästi lomamökkeihin – O.T.). Sinne on nyt tullut myös niiden naisia. Kuulemmehan me ääniä, joidenkin naisten, tyttöjen, jotka on myös siellä… Ja ampuvat: ”Allahu akbar,” pum-pum!
– Niin mitä pataljoonia siellä kaikkiaan on?
Nainen A: Siellä on Donbassin ja Asovan pataljoonaa ja sheikki Mansurin tšetšeenipataljoona.
Mies B: Ja sitten siellä on Oikean sektorin väkeä.
Nainen C: Ne kaikki vain yksinkertaisesti asuvat siellä. Mutta jos valtion johto haluaa tätä, osoittakoot niille asumukset. Miksi ne valtasivat meidän omaisuutemme?
Nainen F: Meidän Širokinon-talostamme on jo kirjoitettu, että se on sotilastukikohta. Kuvitelkaapa, että teidän kotinne tuosta vain vallattaisiin ja muutettaisiin sotilastukikohdaksi!
Nainen C: Mitä, joko on kirjoitettu?
Nainen F: Niin. Seinät on jo täynnä hakaristejä.
Nainen B: Miten muka voi muuttaa yksityiskodin sotilaskohteeksi?
– Milloin lähditte sieltä?
Nainen: Emme me itse… Meidät kaikki ajettiin heti…
Mies: Ne tulivat sinne suunnilleen helmikuun puolivälissä. Ne ajoivat pois kylämme turvamiehet. Ja alkoivat ryöstellä.
Mies: Näin itse, miten niiden ajoneuvot seisoivat Vinogradnyi-kadulla ja miten ne kuljettivat pois jääkaappejamme ja televisioitamme. Näin sen omin silmin.
Naiset (yhteen ääneen): Näemme nyt Ukrainan armeijan videoilla talojamme. Jos joku lehtimies pystyy menemään sinne, ottakaa meidät mukaan. Ottakaa, olkaa kiltit. Auttakaa meitä, vaatikaa, että meidät päästetään sinne. Emme saa mistään oikeutta ja turvaa.
Nainen: Eivät ne ala ampua, jos tulee paljon ihmisiä…
Toinen nainen: Näemme videoilla, miten ne makaavat aurinkotuoleissa. Ne on vieneet aurinkotuolit rannalle ja ottavat siellä aurinkoa.
Kolmas nainen minulle: Internetissä on jo paljon videoita. Ne ottavat itse valokuvia ja julkaisevat niitä.
Naisääni kovaa ja selkeästi, joka sanaa painottaen: Kuvaavat, julkaisevat ja hohottavat. Hohottavat meille… Käsitättekö, ne hohottavat meille kuin ääliöt.
– Onko siellä enää muita asukkaita?
Nainen: Ei.
– Siellä on siis vain pataljoonalaisia?
Nainen: Ei vain niitä. Aika ajoin siellä käy toimittajia. Ukrainan tv, kaiken maailman Inter, STB… Ne menevät, pukeutuvat kypäriin… Ne käyvät siellä, mutta meitä ei päästetä.
Vielä eräs nainen: Toisinaan myös Etyj pistäytyy siellä. Ovat olleet kai yhden kerran.
Eräs nainen kysyy: Miksei Etyj käy siellä useammin? Miksei niitä päästetä sinne? Niidenhän pitäisi Minskin sopimusten mukaan kirjata ylös kaikki…
Naisääni: Toimittajat eivät kerro läheskään kaikkea. Hyvin valikoivasti vain. Vain sen mikä on edullista. Sitä, miten ne lomailevat pataljoonalaisten kanssa, ei näytetä.
– Monta henkeä osuuskunnassanne asui?
Nainen: Meillä on yhteensä 350 mökkiä.
Nainen: Širokino oli iso, hyväkuntoinen ja vauras kirkonkylä. Neuvostoaikaan siellä oli turkistarha. Lisäksi meillä oli kalastuskolhoosi. Se oli arvostettu ja vauras kylä. Ei ole sattuma, että pataljoonat valitsivat sen kohteekseen.
Nainen: Pyydämme hartaasti, että pääsisimme kylään takaisin. Me kaikki, jotka tässä olemme, lähtisimme sinne.
– Annatteko minulle yhteystietonne?
Nainen: Kirjoitin ylös puhelinnumeronne. Soitan nyt teille niin tekin saatte minun numeroni. Käsitätte kai, että olemme hirveän huolissamme kodeistamme.
Muutaman päivän kuluttua tapaamisesta sain kopiot asiakirjoista, jotka todistivat, että keskustelukumppanini olivat tehneet valituksen sotilassyyttäjälle jo maaliskuussa. He eivät tiedä, onko rikostutkintaa aloitettu.
Oksana Tšelyševa
suom. Kirsti Era