Marjut Helmisen uusin kirja Kuningaslaulaja (2023) kertoo kaukasialaisesta runoilijasta ja trubaduurista Sayat Novasta (1712–1795), joka syntyi nykyisen Georgian pääkaupungissa Tbilisissä, jota silloin kutsuttiin nimellä Tiflis.
Sayat Nova oli varakkaan, kangaslankoja värjänneen perheen poika, jonka paikallinen kuningas kutsui hoviinsa laulajaksi. Hovin lisäksi hän esiintyi julkisesti yleisölle ja matkusti esiintymässä laajalla alueella Kaukasian ulkopuolellakin. Näillä kuninkaan määräämillä matkoilla hänen tehtäväkseen tuli myös poliittinen tiedustelu naapurimaissa. Koska Sayat Nova oli kuninkaan suosiossa ja palveluksessa, hänellä oli hyvin rajallinen valta itsenäiseen elämään.
Kuningaslaulajan päähenkilöksi valikoitunut taiteilija kiinnosti Helmistä, mutta aluksi hänellä oli suuria vaikeuksia ymmärtää, kuka ja millainen henkilö Sayat Nova oli. ”Olin Kansainvälisen Punaisen Ristin tiedottajana Armeniassa, Azerbaidžanissa ja Georgiassa. Armenian pääkaupungissa Jerevanissa minulle esitettiin Sergei Paradžanovin ohjaama tyylitelty elokuva Granaattiomenan väri, joka kertoo Sayat Novasta.
Se on katsottavissa myös Youtubessa. Elokuva oli niin symbolistinen, että en tajunnut siitä oikeastaan mitään. Mutta kiinnostukseni heräsi ja ryhdyin etsimään lisätietoja Sayat Novasta.”
Kaukasian suuri bardi
”Hän olikin niin jännittävä henkilö, etten päässyt irti hänestä. Sayat Nova on erittäin tunnettu runoilija Armeniassa, Georgiassa ja Azerbaidžanissa ja kauempanakin. Hän kirjoitti runojaan kaikkien näiden maiden kielillä, mutta myös venäjäksi. Sayat Novasta kertova kirja oli ensimmäinen romaani, jota aloin kirjoittaa, mutta se valmistui viimeisenä. Hän otti minusta kovan niskalenkin ja vei aikaa ennen kuin pääsin kokonaisuuden yläpuolelle. Runot käänsin englannin ja venäjän kielistä. Se antoi myös mahdollisuuden verrata erikielisten käännösten tulkintoja samoista runoista.”
Sayat Nova oli hyvin tuottelias runoilija. Varmuudella runoja tunnetaan 220, mutta niitä oletetaan olevan tuhansia. Runot ja laulut ovat kulkeneet laajalla alueella Lähi-idässä suullisena perinteenä Kaukasiasta itään Persiaan ja etelässä Turkkiin ja Syyriaan. Ne ovat olleet asukkaiden yhteistä historiallista omaisuutta, ja ovat vieläkin. Koko tuolla alueella on perinteisesti järjestetty tilaisuuksia, joissa tuhannet ihmiset kerääntyvät kuulemaan runoilijoita.
Helminen kertoo esimerkin: ”Olin Irakissa Kurdistanin alueen pääkaupungissa Erbilissä ravintolassa haastattelemassa Irakin yhtä kuuluisimmista runoilijoista. Ryhdyin nauhoittamaan häntä – ja koko ravintola pysähtyi saman tien. Tarjoilijat seisahtuivat paikalleen ja ihmiset lopettivat keskustelun. Kysyin runoilijalta onko tavallista, että ihmiset reagoivat näin. Hän sanoi, että kun hän järjestää runotilaisuuden, niin siihen osallistuu yleensä kymmenentuhatta ihmistä.”
Sayat Nova poikkeaa vastaavista klassisista runoilijoista siinä, että hän kirjoittaa itsensä näkyvästi runoihinsa. Näin on esimerkiksi Marjut Helmisen käännöksessä: ”Minun vettäni eivät muut juo, / se on eri lähteestä. Minun sanojani eivät muut lausu, / ne ovat eri kirjasta. Älä luule, että olen hiekkaa: / olen luja kallion lohkare. Kuin vuolas virta, joka ei koskaan kuivu, / älä yritä ammentaa minua tyhjiin.”
Kuvataiteilijan kohtalo
Romaani Pilven piirtäjä (2020) kertoo valkovenäläisestä Mikolasta.
”Olin työmatkalla Los Angelesissa Yhdysvalloissa. Minut majoitti erään journalistiystäväni oppilas. Kuullessaan että puhun myös venäjää hän sanoi, että hänen isänsä uudet appivanhemmat saattaisivat kiinnostaa minua. He ovat molemmat Valko-Venäjältä ja
opiskelleet Vitebskin taidekoulussa. Vitebskin taidekoulu oli kuuluisa modernin taiteen oppilaitos 1900-luvun alusta vuoteen 1922, kunnes bolsevikit lakkauttivat sen. Innostuin heti ja kysyin, olisiko mahdollista haastatella heitä. Kävi ilmi, että mies oli opiskellut Vitebskin taidekoulussa juuri sen kuuluisimpana aikana heti Venäjän vallankumouksen jälkeen, vaimo hieman myöhemmin. Mikolan opettajana oli suprematistisen tyylisuunnan nimennyt ja sensaatiomaisen Mustan neliön (valmistui vuonna 1915) maalannut Kazimir Malevitš, ja koulun rehtorina oli sittemmin pitkän kansainvälisen taiteellisen uran luonut Marc Chagall. Vitebskin koulun jälkeen Mikola opiskeli vielä viisi vuotta Leningradin taideakatemiassa. Tuona aikana hän tapasi vielä Malevitšin,joka oli jo epäsuosiossa ja asui kellarihuoneessa taideakatemian alueella.”
Helminen kertoo kirjassaan, kuinka Neuvosto-Venäjällä kärsittiin sisällissodan aikana ja sen jälkeen nälänhädästä ja ruoan puutteesta. Mikola oli alun perin paimenpoika, joka halusi taiteilijaksi tietämättä edes mitä se tarkoittaa. Hän käveli maaseudulta avojaloin nyytti selässä viikon ajan Vitebskiin päästäkseen taidekouluun. Hänelle kouluun pääsy merkitsi myös ruokaa ja vaatteita. Malevitš kutsui Mikolan oppitunnille ja käski piirtää viulun. Mikola piirsi. Opettaja sanoi, että ei kelpaa, piirrä viulu sisältäpäin. Siitä alkoi opintie.
Mikola oli päätynyt Yhdysvaltoihin mutkikasta reittiä.
”Toisen maailmansodan syttyessä Mikola oli vaimonsa kanssa taiteilijajärjestön huvilalla maaseudulla Minskin ulkopuolella. Natsi-Saksan hyökkäys eteni Valko-Venäjän läpi niin nopeasti, että pariskunta, joka ei tiennyt sodasta mitään, jäi huvilalle mottiin. He pakenivat Baltiaan, koska kuvittelivat Neuvostoliiton joukkojen olevan siellä. Saksalaiset olivat vallanneet jo koko Baltian, ja heidät sijoitettiin Latviassa internointileirille. Sieltä heidät siirrettiin Saksaan pakkotyöhön. Tuosta ajasta Mikola ja hänen vaimonsa eivät suostuneet kertomaan minulle mitään. Selvitin historiallisista dokumenteista, miten lähtö Saksasta sodan jälkeen USA:han olisi ollut mahdollinen. Selvisi, että Pohjanmeren rannalla oleva Bremenin kaupunki oli Yhdysvaltojen Saksan miehitysjoukkojen valvonnassa, ja sieltä oli sodan päätyttyä meriyhteys USA:han. Sijoitin kirjassa pariskunnan pakkotyöhön tehtaaseen Bremeniin.”
Yhdysvalloissa pariskunta asettui asumaan Los Angelesiin. Siellä rouva jatkoi taiteilijan uraansa. Mikola menestyi arkkitehtina ja piirsi huoltoasemia Kaliforniaan. Ehkä hän oli tyytyväinen siihen, että oli ylipäätään elossa kaikkien kokemustensa jälkeen.
Hänen opettajansa Kazimir Malevitš kuoli julkisuudesta häivytettynä köyhyydessä Leningradissa ja haudattiin Moskovaan vuonna 1935. Marc Chagall muutti vuonna 1922 ensin Berliiniin ja sitten Ranskaan, jossa kuoli Nizzan lähellä maaliskuussa 1985.
Kokemukset Lähi-idästä
Marjut Helmisen esikoisromaani on Palestiinaan ja Suomeen sijoittuva Appelsiinilehto (2016). Helminen oli töissä Ihmisoikeusliitossa 1980–90-lukujen vaihteessa. Silloin Palestiinassa oli ensimmäinen kansannousu intifada vuosina 1987–93 ja Libanonissa sisällissota. Koska ihmisoikeuksiin kuuluu niin laajasti eri osa-alueita, Helmisen piti perehtyä johonkin rajatumpaan kohteeseen, jossa oli räikeitä ja pitkäaikaisia ihmisoikeusloukkauksia. ”Kiinnostuin Palestiinasta ja olin yhteydessä Libanonissa olleisiin Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n edustajiin. He puhuivat paljon homelandista eli kotimaasta, mutta sanoivat, että Libanonissa on paljon helpompi haastatella palestiinalaisia kuin miehitetyllä Länsirannalla. Sanoin, että kyllä sekin on kiinnostavaa, mutta päätin, että minun pitää mennä Länsirannalle ja Gazaan ja nähdä, mitä siellä tapahtuu. Aloin käydä siellä säännöllisesti ja tutustuin näiden alueiden asukkaisiin ja heihin kohdistuneisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Silloin siellä ei ollut vielä hotelleja. Ystävien avulla löysin Ramallahista perheen, joka suostui majoittamaan minut aina kun menin sinne. Tutustuin tähän perheeseen ja heidän elämäntapaansa ja aika paljon ajatteluunsakin. Kaiken sen materiaalin pohjalta syntyi Appelsiinilehto.”
Helmisen vierailut eivät päättyneet siihen vaan jatkuivat, ja hän piti säännöllisesti yhteyttä perheeseen.
”He olivat sitä mieltä, että olin heidän naimaton tyttärensä, koska ei ollut todistetta siitä, että minulla olisi mies ja lapsi. Enhän voinut ottaa heitä sinne mukaani. Suhde oli hyvin lämmin ja kiinteä, ja on vieläkin.”
Helminen halusi tarkastella kirjassaan Lähi-idän konfliktia uudesta näkökulmasta sen pohjalta, mitä oli itse kokenut.
”Siinä on minun kuvani elämästä ja tapahtumista Palestiinassa. Appelsiinilehdossa suomalainen erikoissairaanhoitaja menee Palestiinaan vapaaehtoistyöhön ja palestiinalainen pakolainen ajaa taksia Suomessa. He tuntevat toisensa Suomen Palestiinan kuvioista ja ovat ystäviä. Siinä kuvataan myös suomalaisen sairaanhoitajan kohtaloa, kun hän intifadan ja Libanonin sisällissodan olosuhteissa joutuu liian koville. Mukana on nykyaikaa, joka pohjautuu Unescon tehtävissä tekemääni työmatkaa vuonna 2014. Minun piti sopimukseni mukaan tehdä kahden vuoden aikana kolme matkaa Länsirannalle ja niistä kahdella käydä myös Gazassa. Silloin sain kokemuksia siitä, miten raskasta ylikansoitetussa Gazassa on asua ja miksi se on suuri avovankila.”
