Maatalousalan opiskelijalle häirinnän ja syrjinnän kokemukset ovat arkea. Jatkuvalla tulilinjalla ovat naiset ja muut alan vähemmistöt. Voiko toimintakulttuuri muuttua?

Selaan puhelinta koulun pihalla portaiden vieressä. Joukko luokkani nuoria, hieman päälle parikymppisiä miehiä, kävelee ohitseni. Yksi heistä tokaisee toisille kovaäänisesti: ”Mitä toi täällä tekee?” He käyttävät minusta usein sellaisia nimityksiä, jotka saavat minut kuulostamaan vähemmän ihmiseltä. He tietävät, että tiedän sen.

”Moro vaa sullekki”, tokaisen takaisin. Koko porukka kävelee ohitseni hiljaa antaen minulle vastaukseksi pelkästään halventavan mulkaisun.

Kommentin heittänyt kaveri on sama tyyppi, joka on tuonut asuntolan seinälle natsilipun, kertoo avoimesti kuinka haluaa hakata kaikki venäläiset, loukkaantui kun kielsin häntä tekemästä black facen tiernapojissa, luetteli hysteerisesti nauraen useita luovia tapoja, joilla minua olisi voinut pahoinpidellä lapsena ja yritti pokata minut ollessani seitsemäntoista. Kuulin jälkeenpäin hänen fantasioineen kavereilleen haluavansa suuseksiä minulta, siis alaikäiseltä lapselta.

Kerran kävelin autotien varrella koulun alueella. Näin kaukaa auton, joka ajoi minua vastaan. Vaikka kävelin tien reunassa, auto ajoi kohti, suoraan minua päin.

Lopulta väistin ojaan, koska ymmärsin, ettei ajajalla ollut aikeita väistää minua. Autossa istui kourallinen opiskelutovereitani. He kaikki katsoivat suoraan minuun päin. Katseet saivat niskavillani pystyyn. Halusivatko ne sanoa, että pidä silmät selässä, ensi kerralla ajamme kovempaa?

Seksuaalista häirintää ja salakuvausta

Tämä ja kaikki muut tässä tekstissä kerrotut asiat ovat kokemuksiani kahdesta suomalaisesta maatalousalan koulusta, ammattikoulusta ja ammattikorkeakoulusta.

Maatalousala on skenenä Suomessa pieni ja sulkeutunut. Kaikennäköisiä asioita tapahtuu suljettujen ovien takana, ja on yhteinen päätös olla puhumatta niistä julkisesti, ettei maatalousala saisi enempää negatiivista huomiota osakseen. Onhan viime vuosina kritisoitu jo ainakin tuotantoeläintaloutta, turkistarhoja ja metsänhoitoa. Moni kokee, ettei varaa uusille kohuille ole.

Tässä nyt kuitenkin annos negatiivista huomiota, joka on kohdistettu teille, hyvät opiskelutoverit, opettajat ja rakas maatalousala.

Mennessäni ammattikouluun hämmennyin siitä, että tyttöjen asuntolassa loppui vierailuaika tuntia aikaisemmin kuin poikien asuntolassa. Kysyessäni syytä henkilökunnalta sain vastaukseksi: ”Tyttöjä ahdistaa, jos asuntolassa on poikia niin myöhään illalla.” Heidän logiikkansa mukaan tämä sama pelko ei pätenyt toisinpäin. Mielenkiintoista.

Oli yleinen vitsin aihe, että poikien asuntolan ikkunasta lensi ulos kaikenlaista mikroaaltouuneista lähtien. Muistan kuinka kerran likaiset astiat heitettiin ikkunasta ulos ohjaajien pyydettyä poikia tiskaamaan. Pojille ei tullut toiminnastaan sen kummempia seuraamuksia.

Pari viikkoa myöhemmin eräs ohjaaja tuli valittamaan asuntolamme olohuoneeseen, että me tytöt jätämme yhteisen sohvan usein ”epäsiististi”. Jos emme alkaisi siistimään sohvatyynyjä päivittäin, vierailuaikaamme alettaisiin rajoittaa. Pöydällämme ei ollut yhtäkään likaista astiaa.

Yksi tytöistä meinasi saada häädön asuntolasta, koska häntä ahdisteltiin seksuaalisesti. Eräs opiskelija oli salakuvannut häntä suihkussa. Molemmat opiskelijat kutsuttiin asuntolaohjaajan kanssa puhutteluun, jonka aikana ahdistelijalle sanottiin: ”Rakkaus saa meidät tekemään hölmöjä asioita. Älä kuitenkaan kuvaa muita alasti ilman lupaa.” Ahdistelun uhri ei hyväksynyt sitä, ettei tilannetta otettu vakavasti. Hän ei varsinkaan tahtonut asua enää samassa asuntolassa ahdistelijan kanssa. ”Tuollaisella lapsellisella käytöksellä saat pian häädön!”, ohjaaja totesi. Tyttö pysyi hiljaa seuraavat vuodet ja jatkoi asumista ahdistelijansa kanssa.

Seksuaalista ahdistelua tapahtui myös opetuksen aikana. Joku voisi jopa todeta, että silloinhan se vasta alkoi. Koulussamme oli enemmän ahdistavia kuin turvallisia miesopettajia. Oli opinto-ohjaaja, jonka katse pysyi keskusteltaessa visusti nuorten tyttöjen rinnoissa. Oli opettaja, joka sai potkut häirittyään alaikäisiä tyttöjä. Oli työnohjaajia, jotka antoivat parempia töitä viehättävimpänä pitämilleen sosiaalisille tytöille. Nuoret jakoivat näitä kokemuksia keskenään. Usein niille naurettiin yhdessä, vaikka suurin osa jäi varmasti ahdistamaan tapahtumien kohteita. Moni ei kenties ymmärtänyt joutuneensa häirinnän ja hyväksikäytön uhriksi.

Siirryin ammattikoulusta ammattikorkeakouluun, jossa opettajat onneksi tuntuivat asiallisemmilta. En tiedä johtuiko se siitä, että suurin osa opiskelijoista oli aikuisia. Itse olin täyttänyt 17 pari viikkoa ennen kuin aloitin agrologiopintoni. Vaikka olin harvinaisen nuori, pyörin luokkalaisteni kanssa erilaisissa illanistujaisissa melkein viikoittain. Kaikki tiesivät minun olevan alaikäinen. Silti kukaan ei puuttunut siihen, kun minua suuteli yli 20-vuotias mies ilman suostumustani. Toinen samanikäinen mies työnsi kätensä törkeästi paitani sisään ja minusta puhuttiin seksuaaliseen sävyyn. Koin tämän todella häpäiseväksi.

Kaikkia tuntemiani naisia koulussamme on ahdisteltu seksuaalisesti ainakin kerran, suurinta osaa useita kertoja. Yhteisissä saunailloissa on käytäntö, että miehet saavat olla saunassa alasti, mutta naisten on käytettävä uimapukua. Kerran eräs nainen päätti kapinoida tätä vastaan ja tuli tasa-arvon nimissä saunaan alasti. Hänet leimattiin huoraksi, eikä mennyt montaakaan kuukautta, kun hänet oli kiusattu ulos koko koulusta. Ylipäänsä pukeutumiseen suhtaudutaan erittäin konservatiivisesti. Toppi on provosoiva vaate, ja tatuoinnit ja lävistykset tekevät sinusta miesten (ja naistenkin) silmissä lähes prostituoidun.

Rasismin keskellä

Ahdasmielinen ajatusmaailma ei rajoitu pelkästään sukupuoleen. Sen lisäksi, että olen nainen, olen myös homo. Amiksessa en sitä mainostanut, mutta tiesin sen olevan yleinen juoruilun aihe. Minua ja kaikkia minun kanssani tekemisissä olevia paheksuttiin. Luokkalaiseni kieltäytyivät tekemästä kanssani töitä. Yhteistyöstä kanssani ei kieltäydytty koska en ollut pidetty, vaan koska minulle haluttiin suorastaan pahaa.

Tämä ei varmaankaan johtunut pelkästään kaappihomoudestani, vaikka se oli varmasti yksi syy, minkä takia inho minua kohtaan oli niin vahvaa. Ammattikorkeakoulussa sain kuulla useilta ihmisiltä että he ”hyväksyvät” minut: ”Mä itse asiassa pidän lesboista! Sehän on tosi kuumaa kun kaksi naista on yhdessä.”

Minun käännyttämisestäni heteroksi heitettiin useita kertoja vitsejä, myös silloin kun olin keskellä yötä tyhjällä parkkipaikalla yksin kolmen miehen kanssa. Jälkeenpäin nämä miehet eivät pyytäneet anteeksi, vaikka kerroin että tilanne oli ahdistava, sehän oli ollut ”vain vitsi”.

Joskus edes mieheys tai heterous ei pelasta ihmisiä häirinnältä. Koulussamme on paljon opiskelijoita ympäri maailmaa. Monelle suomalaiselle opiskelijalle tämä on kirjaimellinen kulttuurishokki, sillä he eivät välttämättä ole koskaan lähteneet kotikyläänsä kauemmas tai tavanneet ulkomaalaisia ihmisiä. Itäeurooppalaisia nimitellään R-sanalla, afrikkalaisia N-sanalla, meksikolaisia mafiarikollisiksi ja irakilaisia terroristeiksi.

Lisäksi myös koulun ulkopuolella erityisesti tummaihoisten ihmisten häirintä on yleistä. Ihmisiä salakuvataan, nimitellään ja uhkaillaan, ja heidän puutteelliselle suomen kielen taidolleen naureskellaan.

Rasistisia viestejä jaetaan julkisesti koulun Whatsapp-ryhmissä ja esitetään myös koulun tapahtumien ohjelmanumeroissa.

”Kyllä se niin on, että elävät täällä maassa maan tavalla tai maasta pois, vitun ulkomaalaiset.” Tämän kommentin olen kuullut niin usein, etten enää pysy laskuissa.

Myös meitä, jotka ovat maahanmuuttajien ja vaihto-opiskelijoiden ystäviä, solvataan jatkuvasti siitä, että ”alennumme heidän tasolleen”. No tarkennettakoon, että olen koko koulumme ainut suomalainen, joka viettää aikaa kansainvälisessä porukassa.

Eräänä iltana istuin kahdestaan terassilla ystäväni, minua lähemmäs 20 vuotta vanhemman irakilaisen miehen kanssa. Puheeksi tuli pari viikkoa aiemmin tapahtunut tilanne, jossa 24-vuotias miesopiskelija oli meinannut käydä päälleni kuultuaan minun olevan vassari. ”Vittu että mä vihaan sun kaltasia loisia. Ei teidän pitäis saada edes opiskella.” Tilanne oli todella pelottava ja sain paniikkikohtauksen miehen tartuttua minua olkapäästä, kun yritin poistua paikalta.

”Eikö sua ikinä pelota? Kuitenkin tiedät kuinka vihaisesti moni täällä suhtautuu suhun”, kysyin irakilaiselta ystävältäni.

”En pelkää enää. Olen fyysisesti niin hyvässä kunnossa, että kykenen tarpeen tullen puolustamaan itseäni. Jos on kasvanut aikuiseksi sodan keskellä ja joutunut itse rintamalle liian nuorena, ei enää pelkää suomalaisia humalaisia rasisteja.”

”Rakas ystäväni, ei sinun pitäisi pystyä edes vertaamaan näitä asioita toisiinsa. Tämä tilanne saa minut niin surulliseksi. En siedä sitä, miten teistä puhutaan. Olette kokeneet muutenkin niin paljon pahuutta. Olen tähän meininkiin väsynyt. Todella väsynyt.”

Hetken vain tuijotimme keväiseen yöhön hiljaa kunnes ystäväni sanoi: ”Kiitos, oikeasti.” Hän piti tauon: ”Saisinko halata sinua?” Halasimme ja lähdimme takaisin sisälle pelaamaan lautapelejä muiden kanssa.

Maatalous tarvitsee meitä kaikkia

”En tiennyt että Suomessa edes on enää tuollaista.” Tämän kommentin kuulen lähes aina kun kerron nämä tarinat. Tosiasiassa maatalousoppilaitoksissa on monenlaista syrjintää, johon ei puututa. Meidänkin koulussamme on ihmisiä, jotka tulevat hakeutumaan töihin erilaisiin virastoihin, valtiolle ja politiikkaan. Koulussamme on ainakin keskustan ja kokoomuksen puolueaktiiveja. Myös perussuomalaisuus on kovassa nousussa. Heistä monia yhdistää vähemmistövihamielisyys ja ilmastodenialismi. Näillä ihmisillä on vaikutusvaltaa, ja he saavat toteuttaa agendaansa kaikessa rauhassa, sillä alalla työskentelevät ja opiskelevat pitävät yleensä suunsa visusti kiinni. Kirjoitan tämän tekstin anonyymisti, sillä haluan suojella itseäni häirinnältä ja mahdolliselta ongelmalta maataloustyön tai palveluiden saannissa tulevaisuudessa.

Tavoitteeni on kuitenkin kertoa sinulle, että me olemme olemassa. Minun lisäkseni alallamme on pieni joukko ihmisiä, jotka haluavat muutosta. Me tarvitsemme tukea muutoksen aikaansaamiseen. Itselleni on ollut valtavan tärkeää saada tukea maatalousalan ulkopuolelta. On todella helpottavaa tietää, etten joudu enää kohtaamaan näitä haasteita yksin. Kaiken kokemani jälkeen voin todeta, että jos jostain olen vakuuttunut, niin siitä, että minua tarvitaan.

Maatalous on keskeinen osa toimivaa yhteiskuntaa, ja se tarvitsee kipeästi nuorempaa sukupolvea, joka haluaa muutosta. Kannustan kaikkia aiheesta kiinnostuneita lähtemään mukaan edes jollain tavalla. Perusta perunamaa, hanki mehiläispesä mökille, käy hoitamassa kotieläimiä, vieraile maatiloilla, tilamyymälöissä ja tapahtumissa. Tue paikallista ja luomua ja osta kotimaista ruokaa. Lue kirjoja ja tutkimuksia, keskustele muiden kanssa, tule kouluun, lähde rakentamaan uutta ja innovatiivista, solidaarista maataloutta Suomeen. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa toiminta- ja lähestymistapaansa.

Maanviljely on intohimoni. Rakastan luonnossa työskentelyä ja hyvän ja laadukkaan ruuan tuottamista. Uskon, että ilmapiirin korjaantuminen saisi useat ihmiset rakastumaan maanläheiseen, tärkeään ammattiimme.
Me rakennamme maaseudun tulevaisuuden.

Kirjoitus julkaistaan poikkeuksellisesti nimettömänä.