Historioitsija Satu Lidman kuvaa uutuusteoksessaan Väkivaltakulttuurin perintö väkivaltakulttuurin juuria, niitä asenteita, normeja ja käytäntöjä, jotka vaikuttavat väkivaltakulttuurin taustalla. Kirja on visusti ankkuroitu nykyaikaan, väkivaltatutkimuksen uusimpiin oivalluksiin ja tilastoihin, mutta se valottaa nykytilannetta historiallisen jatkumon kautta.

Kirjan teesinä on, että menneisyydestä juontavat asenteet ruokkivat väkivaltaa tänäkin päivänä. Nykytilanne ei ole syntynyt tyhjiössä, ja tietyissä tilanteissa vanhat asenteet ”oikeasta” mieheydestä ja naiseudesta tulevat esiin erityisen vahvasti.

Lidman on käyttänyt lähteinään kirjallisuutta, muun muassa näytelmiä, avioliitto-oppaita ja kansanrunoja, ja oikeustieteellistä aineistoa, lakeja, säädösaineistoja, tuomiokirjoja ja juridisia pohdintoja esimodernilta ajalta, siis 1500-luvulta, eteenpäin. Lähteistä nostetut esimerkit kuvittavat asenteita, joiden läpi sukupuoli ja väkivalta on ymmärretty.

Mikä väkivaltakulttuuri?

Väkivaltakulttuuri tarkoittaa niitä rakenteita, sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja oikeudellisia, jotka tuottavat ja ylläpitävät väkivallan mahdollisuuksia. Väkivaltakulttuuri on sukupuolittunutta: siinä naiset ja miehet tekevät väkivaltaa ja joutuvat sen uhreiksi erilaisissa tilanteissa ja paikoissa erilaisin todennäköisyyksin ja seurauksin. Naisiin kohdistuvalla väkivallalla on oma dynamiikkansa, ja se on Lidmanin tarkastelun kohteena.
”Kaikki väkivaltatarinat ansaitsevat tulla kerrotuiksi, mutta tietyntyyppisen väkivallan ehkäiseminen vaatii sen erityispiirteiden tunnistamista.”

Sukupuolittuneella väkivaltakulttuurilla on lukemattomia seurauksia, joita Lidman silmiäavaavasti mainitsee pitkin teostaan. ”Naiset” eivät tietenkään ole sen enempää historiassa kuin tälläkään hetkellä muodostaneet yhtä homogeenistä ryhmää. Sukupuoli on kuitenkin ”tekijä, jonka avulla voidaan jäljittää ja tunnistaa naisten kokemuksia yhdistäviä olosuhteita”.

Lidman kuvaa sitä, kuinka sukupuolittuneen väkivallan (kirjassa puhutaan nimenomaan sukupuolittuneesta väkivallasta sukupuolistuneen väkivallan sijaan) juuret ovat ikiaikaisia, mutta ilmiötä on alettu tunnistaa vasta hiljalleen naisliikkeen syntymisen ja naisten muuttuneen yhteiskunnallisen aseman myötä. Tätä auttaa ymmärtämään esimerkki avioliitossa tapahtuvasta raiskauksesta. Vaikka raiskauksia avioliitoissa tapahtui, asia ei ollut ennen yhteiskunnallisia muutoksia edes kulttuurisesti ymmärrettävä. Oikeudellisesti kyseessä on verrattain tuore rikos: Suomen laki on tunnistanut avioliitossa tapahtuvan raiskauksen raiskaukseksi vuonna 1994.

Avioväkivalta ja kunniaväkivalta

Väkivaltakulttuurin perintö on jaettu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä Lidman käsittelee sukupuolittunutta väkivaltaa parisuhteissa. Toisessa osassa taas pureudutaan niin kutsuttuun kunniaväkivaltaan. Molemmat ovat eriytyneistä sukupuolirooleista nousevaa väkivaltaa, mutta molemmissa on myös omia erityispiirteitään. Teoksen etenemistapa ei ole kronologinen, vaan Lidman käy läpi erilaisia piirteitä molemmista teemoista ja valottaa niiden historiallista jatkumoa lähteidensä kautta.

Väkivalta, myös avioliitossa tapahtunut, on toki ollut rangaistavaa aikaisemminkin. Se, mikä on ymmärretty väkivallaksi, on kuitenkin muuttunut aikojen myötä. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa avioliiton ideaali oli harmonia ja sopuisa liitto, mutta se ei suinkaan perustunut kahden yksilön yhdenvertaisuudelle.

”Esimodernissa kulttuurissa aviollinen rakkaus ja ystävyys rakentuivat luonnollisena järjestyksenä pidetyn hierarkian, ei yhdenvertaisuuden tai yksilönvapauden, varaan. Aviollisen rakkauden ydin ei ollut yksilöiden toiveiden huomioon ottaminen vaan pikemminkin yhteiskuntaa kannattelevan sosiaalisen järjestyksen ylläpito. Kulttuurissa, jossa oikeusjärjestelmään sisältyi julkisen nöyryytyksen ja yksilöiden suhteisiin sallitun kurituksen mahdollisuus, myös oikeudenmukaisuus, väkivalta ja rakkaus määrittyivät nykyisestä poikkeavalla tavalla. Väkivallan hyväksyttävyys tietyissä tilanteissa teki siitä tavanomaista, mikä esti väkivallan kohteeksi joutuneita tunnistamaan itsensä uhreiksi. Lain silmissä he eivät sitä välttämättä olleetkaan. Niinpä se, mikä nykyihmiselle on väkivaltaa, saattoi ennen olla välttämättömyyttä, oikeutta ja kohtuutta.”

Lidmankin mainitsee, kuinka niin sanottujen kantasuomalaisten tekemä väkivalta nähdään helposti yksilöiden ongelmana, kun taas maahanmuuttajien yhteisöllisissä pienkulttuureissa tapahtuvana sitä pyritään selittämään kulttuurillisilla tekijöillä. Väkivaltaa ei ehkäise tietyn ”kulttuurin” kaikkien edustajien leimaaminen tiettyjen arvojen kannattajaksi – päinvastoin.

Sukupuoli ei ole ainoa tekijä, joka vaikuttaa ihmisen väkivaltakokemuksiin, vaan sukupuoleen risteää muitakin eroja. Yksi näistä on etnisyys. Kunniaan liittyvän väkivallan käsittelyyn tarvitaan kulttuurisensitiivisyyttä, jonka Lidman tuo selkeästi teoksessaan esiin. Väkivaltakulttuurin perintö on hyvä esitys, jos haluaa ymmärtää paremmin kunniaan liittyvän väkivallan erityispiirteitä, sen tutkimusta ja sen ehkäisemiseksi tehtävää työtä. Se avaa tarkkanäköisesti ja herkkätuntoisesti käsiteviidakkoa sellaisellekin, jolle se ei entuudestaan ole niin tuttua.

Tiellä rauhallisempaan maailmaan

Lait ovat muuttuneet hitaasti, eivätkä ne muutu, ennen kuin asenteet lakien säätämisen taustalla muuttuvat, ja usein asenteet muuttuvat vasta, kun lakeja muutetaan. Eri aikojen lainsäädäntö heijastelee ja peilaa aikansa asenteita. Teos käy läpi vuosisatojen aikana muuttunutta lainsäädäntöä ja -tulkintaa sekä lisäksi reflektoi ansiokkaasti sitä, mitä kaikkea menneestä arkielämästä voidaan tulkita oikeusmateriaalista ja mitä ei, kenen tarinoita niihin on kirjattu ja kenen näkökulmasta kerrottuina.

”Miten synkältä historia sitten näyttääkään, on hyvä muistaa arki, ihmisten oikea elämä. Se sujui vähemmän dramaattisesti, eivätkä kaikki avioliitot tietenkään olleet väkivaltaisia. Ja sittenkin: tämä ei tee tyhjäksi sitä, että tietyt yhteiskunnan ja oikeusjärjestyksen rakenteet altistivat väkivallalle ja sen vähättelylle.”

Huonommalla sosioekonomisella taustalla on tilastollinen yhteys väkivaltaan. Sen sijaan sille, että parisuhdeväkivalta olisi keskittynyt missään historiallisessa vaiheessa tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, ei ole pitäviä todisteita. Väkivalta tulee ja on tullut näkyväksi, raportoiduksi ja siten tilastoiduksi epätasaisesti.

Historiasta poimitut yksittäiset esimerkit väkivallanteoista ja rangaistuksista tuntuvat helposti kuriositeeteilta, tarinoilta ajasta, jota ei ole enää. Jossain vaiheessa kirjaa lukiessa se kuitenkin iskee: että nämä esimerkit eivät ole niin kaukaa haettuja, eikä niiden välittämä asenne itse asiassa ole vieras juuri nytkään, tässä yhteiskunnassa. Suomessa naisiin kohdistuva väkivalta on karmaisevan yleistä. Siitäkin huolimatta, että aina yhden keskustelijoista on saatava sanoa, että myös naiset lyövät miehiä.

Kaikki Lidmanin esiin nostamat sukupuolittuneen väkivallan piirteet eivät nouse historian aamuhämäristä, eikä kaikki sukupuolittunut väkivalta ole edistysajattelun mukaisesti tullut koko ajan tunnistetummaksi ja tuomitummaksi, vaan osa väkivaltakulttuurin piirteistä on hätkähdyttävänkin tuoreita.

”Tasa-arvotaidot ovat kansalaistaitoja, joiden sisäistämisen lähtökohtana tulee olla omien oikeuksien tunteminen ja toisen kunnioittaminen, ajatus siitä, että jokainen yksilö on arvokas eikä kenelläkään ole oikeutta alistaa muita tai käyttäytyä väkivaltaisesti toista kohtaan.”

Suomi – tasa-arvon mallimaa?

Väkivaltaa on monenlaista – fyysisen lisäksi sitä on jaoteltu esimerkiksi henkiseen ja seksuaaliseen. Sen eri muotojen tunnistaminen on välttämätöntä, kun halutaan tehdä yhteiskunnasta väkivallattomampaa. Vaikka paljon on saavutettu, tehtävää todella riittää yhä.

Lidman sanoo sen suoraan: päävastuu on valtiolla. Nyt elintärkeä työ jää pitkälti järjestöjen ja jopa vapaaehtoisten harteille. Oikeusjärjestelmää on kehitettävä, asennekulttuuria on muutettava, resursseja kohdennettava ja ennaltaehkäisyyn ja uhripalveluihin on panostettava. Riippumatta taloustilanteen niukkuudesta lähisuhdeväkivallan kitkemisen on oltava keskeinen tavoite. Kyseessä on ihmisoikeuskysymys – kaiken lisäksi sellainen, josta Suomi saa jatkuvasti moitteita kansainvälisiltä valvontaelimiltä.

Suomi on allekirjoittanut elokuun alussa voimaan tulleen Istanbulin sopimuksen, joka sisältää määräykset naisiin kohdistuvan väkivallan sekä perheväkivallan ehkäisemisestä ja poistamisesta, väkivallan uhrien suojelemisesta sekä väkivallan tekijöiden saattamisesta edesvastuuseen teoistaan. Mielellään tasa-arvon mallimaana ja ihmisoikeuksien väsymättömänä puolustajana maailmalla esiintyvässä Suomessa sopimuksen voimaan saattaminen näyttää nykyisellä panostuksella heikolta.

”Onkin kysyttävä, millaisen perinnön haluamme jättää seuraaville sukupolville: miten asennoidumme sukupuolten yhdenvertaisuuteen käytännössä, miten osaamme ratkaista konflikteja perheessä, muissa lähisuhteissa ja yhteiskunnassa sekä millainen on suhteemme väkivaltaan?”

Perintö ja muutos

Kulttuuriin kuuluu muutos. Myös väkivaltakulttuuri on muuttunut, ja sitä voidaan muuttaa yhä. Moni aikaisemmin norminmukainen väkivallan muoto, kuten esimerkiksi lasten fyysinen kuritus, kidutus, kuolemantuomio ja raiskaus, ovat nykyisin laajalti tuomittuja – vaikkeivät kokonaan kadonneita. Asennemuutos on vaatinut paljon työtä.

Väkivaltakulttuurin perintö osoittaa, kuinka paljon on saatu aikaiseksi, mutta se patistaa myös kulkemaan entistä määrätietoisemmin eteenpäin. Voisiko väkivaltakulttuuri muuttua joskus niin, että sukupuolittunutkin väkivalta saataisiin kitkettyä pois, jos se lakattaisiin ymmärtämästä luonnollistuneena osana ”nalkuttavien ämmien” ja ”nyrkeillään puhuvien miesten” välisiä suhteita, välttämättömänä pahana, aina jonkun muun kodissa ja elämässä tapahtuvana?

Maija Lähteenmäki

Satu Lidman: Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia
Gaudeamus 2015. 391 sivua.

Lisätietoa kirjasta ja sen tekijästä löytyy osoitteesta lidman.fi. Satu Lidman myös ylläpitää osoitteessa vakivaltakulttuurinperinto.blogspot.fi Väkivaltakulttuurin perintö -blogia, jossa voi jatkaa keskustelua kirjan teemoista.