Sodanvastainen journalismi on menettänyt yhden edelläkävijöistään. Edward S. Herman, joka kuoli 11. marraskuuta, tunnettiin parhaiten yhdessä Noam Chomskyn kanssa kirjoittamastaan kirjasta Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (1988). Vaikka kirja kuvaa ennen kaikkea amerikkalaista mediatodellisuutta, sen tarjoamaan propagandamalliin kannattaa kenen tahansa tutustua.
Kirjaa luonnehditaan usein vain Chomskyn teokseksi, vaikka Chomsky aina korosti Hermanin suurempaa roolia teoksen ajatusten kehittelyssä. Tämä ei Hermania häirinnyt, koska hän oli vaatimaton ja hyväluonteinen ihminen. (Chomsky halusi Hermanin nimen ensimmäiseksi kirjan kannessa, vaikka tekijänimet yleensä noudattavat aakkosjärjestystä.)
Amerikkalainen journalisti Diana Johnstone muisteli Hermania näin: ”Ed Herman ei ollut ainoastaan rohkea poliittinen kommentaattori. Peräänantamattomalla rehellisyydellään hän uskalsi alinomaa asettaa viralliset valheet kyseenalaisiksi. Hänen analyysinsä olivat huolellisia ja tosiasiapohjaisia. Hän oli myös epätavallisen hyvä ihminen. Vaikka epäoikeudenmukaisuudet kauhistuttivat häntä, hän oli aina käytökseltään ystävällinen, reilu ja huomaavainen.”
Johnstone luonnehti Hermanin merkitystä medialle näin: ”Ed Hermania voi pitää sodanvastaisen mediakritiikin edelläkävijänä, ei vain hänen oman panoksensa vuoksi vaan myös siksi, että hän rohkaisi niin monia kirjoittajia tälle tielle. Hänen looginen käsityskykynsä ja oikeudenmukainen mielenlaatunsa auttoivat häntä ymmärtämään mediapropagandan keskeistä roolia ja sen erilaisia menetelmiä sotien lietsomisessa. Hän näki heti valheiden läpi, silloinkin kun ne olivat niin juonikkaita, että vain harvat uskalsivat asettaa niitä kyseenalaisiksi. Tällainen oli esimerkiksi Yhdysvaltain sodanlietsojien julkea väittämä ’puolustamisen oikeutuksesta’ ja ’kansanmurhan estämisestä’, kun tyrkytettiin ristiriitaista ja kummallista ajatusta ’humanitaarisesta sodasta’.”
Omissa teoksissaan Diana Johnstone on ilmaissut toiveen, että amerikkalaiset viimein vapautuisivat seitsemän vuosikymmentä jatkuneesta sotateollisuuden ja sen etuja ajavien intellektuellien yliotteesta. Viimeksi mainitut ovat alinomaa keksimässä ”uhkia” ja ”vihollisia” pitääkseen sotatalouden pyörät pyörimässä.
Johnstone arvosteli hiljattain Yhdysvaltain eliitin puheita kansallisesta turvallisuudesta: ”Todellisuudessa ’kansallista turvallisuutta’ – – toitottavat johtajat – – ovat vieneet Yhdysvallat sotiin, jotka aiheuttavat kaaosta, luovat uusia vihollisia ja vaarantavat kaikkien amerikkalaisten kansallista turvallisuutta. Huolimatta Yhdysvaltain maantieteellisesti turvallisesta asemasta molempien poliittisten puolueiden sotia kannattavat sektorit ovat luoneet todellisia uhkia maan kansalliselle turvallisuudelle lisäämällä uskonnollista fanaattisuutta Lähi-idässä ja provosoimalla ydinaseilla varustettua Venäjää. Aggressiivisia sotaharjoituksia pidetään aivan Venäjän rajoilla.”
Kun maailmanmenoa seuraa ilman ideologisia mielipidesuodattimia, Johnstonen analyysi on uskottava. Washington ajaa maailmalla ennen kaikkea omia geopoliittisia intressejään. Samalla pönkitetään Yhdysvaltain sotatarviketeollisuuden voittoja. Ihmisten – amerikkalaisten tai keiden tahansa – turvallisuus on toisarvoinen asia.
Tällainen ajattelu on vierasta niille eurooppalaisille poliitikoille, jotka unelmoivat Naton turvallisuustakuista. Toinen amerikkalainen toisinajatteleva kommentaattori Stephen Lendman toteaa: ”Sen sijaan, että Eurooppa pyrkisi rauhanomaiseen yhteistyöhön tärkeän venäläisen naapurinsa kanssa, se antaa Washingtonin pakottaa eurooppalaiset jäsenvaltiot maailmanvallan kätyreiksi vahingoittaen näin niiden hyvinvointia ja turvallisuutta.”
Suomen mediassa on niinikään jäänyt huomiotta Naton luonne poliittis-ideologisena liittoutumana. Tässä ei ole kyse niinkään turvallisuustakuista vaan amerikkalaisen eliitin intresseistä ja niiden perustelemisesta mielipiteitä manipuloimalla. Amerikkalaista rahaa virtaa ajatushautomoille niin Washingtonissa kuin Brysselissä ja muissa Euroopan pääkaupungeissa. Julkisuuteen tulvii manipuloituja ”uutisia” ja kommentteja, joita tuottavat Natoon kytköksissä olevat ”ajattelijat”. He suoltavat maailmalle Nato-lähteisiin perustuvia ”analyysejä”. Näitä tekstejä tarkastellaan sitten Nato-mielisissä piireissä otsat viisaissa rypyissä. Harva pitää tätä puhtaana propagandana. Venäjän propagandan oveluutta ja vaikuttavuutta taas liioitellaan.
Tässä mielipideriitojen maailmassa toimittajiin kohdistuu monenlaisia paineita. Tasapuolisuuden sääntö näyttää usein edellyttävän suurta varovaisuutta ilmiselvien valheiden paljastamisessa, varsinkin jos valheiden takana on tahoja, joilla on paljon valtaa. Tasapuolisuuden vaatimus lysähtää helposti kritiikittömyydeksi.
Herman ja Chomsky toteavat kirjassaan, että valtaeliitin kyky hallita mielipideilmapiiriä saa sellaisen luonnollisuuden sävyn, että rehellisetkin uutistoimittajat uskovat valitsevansa uutiset objektiivisesti nojaamalla ammatillisiin uutisarvoihin. Hermanin ja Chomskyn propagandamalli selostaa, miten median yhteiskunnallinen tehtävä on puolustaa etuoikeutettujen väestöryhmien taloudellista, sosiaalista ja poliittista maailmankuvaa.
Yhdessä David Petersonin kanssa Herman tutki myös, minkälaisia intellektuelleja kansinväliset joukkotiedotusvälineet suosivat. Palstatilaa saavat ajattelijat, jotka eivät kyseenalaista vallanpitäjien käsityksiä ”asiallisuudesta”, ”poliittisesta korrektiudesta”, rodusta, vapaasta kaupasta, ”humanitaarisesta väliintulosta” sekä Yhdysvaltain ja Lännen sivistävästä vaikutuksesta maailmassa. Toisinajattelijoita sen sijaan parjataan hellittämättä.
Herman ja Peterson sanoivat, että valtalehdisön suosimat intellektuellit saavat syyllistyä karkeisiin tosiasiavirheisiin, heidän tulkintansa saattavat olla vääristyneitä ja heidän ennustuksensa voivat mennä pahasti harhaan. Nämä harhaiskut eivät kuitenkaan sulje heiltä mahdollisuutta jatkuvasti tavoittaa uutisia seuraavaa yleisöä.
Maailman taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita käsitellään avoimemmin eurooppalaisissa joukkotiedotusvälineissä. Kriittistä ajatteluperinnettä torjutaan kuitenkin Euroopankin lehdissä, jotta kaikille on selvää, missä kulkevat ”järkeenkäyvän” ajattelun rajat. Suomenkin joukkotiedotusvälineissä tämänhenkinen raportoiminen on aika yleistä. Niin paljon kuin valeuutishysterian aikakaudella puhutaankin lähdekritiikistä, tämä ei läheskään aina osoittaudu toimittajien, kommentaattoreiden tai bloggareiden ohjenuoraksi.
Tapani Lausti
Lähteet:
Edward S. Herman & Noam Chomsky, Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Pantheon Books 1988. HUOM! VOIT LADATA KIRJAN YO. LINKISTÄ.
Diana Johnstone: Thank You, Ed Herman, CounterPunch, 15.11.2017.
Diana Johnstone: Hillary Comes Out as the War Party Candidate, CounterPunch, 3.6.2016.
Tapani Lausti: Journalismi ja demokratia, luku teoksessa Tienviittoja tulevaisuuteen. Rauhanpuolustajat & Like 2008.
Tapani Lausti: Journalismi globalisaation puristuksessa, luku teoksessa Toisinajattelun tiekartta. Rauhanpuolustajat & Like 2004.
Stephen Lendman: Provoking Moscow: NATO Needs Enemies to Justify Its Existence, Global Research, 2.6.2016.
