Suomessa on totuttu puhumaan kansainvälistymisestä myönteisenä tai suorastaan välttämättömänä ilmiönä. Kaikissa tapauksissa ulkomailta haetut elämykset ja vaikutteet eivät ole kuitenkaan olleet yleisen ihastelun kohteena. Väärää ja vaarallista kansainvälistymistä edusti pian toisen maailmansodan jälkeen alkanut nuorisofestivaaliliike, joka avasi monille työläistaustaisille suomalaisnuorille mahdollisuuden ulkomailla käymiseen. Arvostelijoiden mielestä se teki heistä samalla Neuvostoliiton johtaman itäblokin välikappaleita kylmän sodan informaatiovaikuttamisessa ja imagokamppailussa. Itäblokin romahduksen jälkeen tämä kuva jäi julkisuudessa vallitsevaksi ja aihepiiri unohduksiin.
Viime vuoden lopulla julkaistu Pia Koivusen Neuvostoliiton kulttuuridiplomatiaa käsittelevän väitöskirjan oheistyö Rauhanuskovaiset – Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla 1940–1950-luvuilla nostaa nuorisofestivaalit unohduksesta päivänvaloon ja puhaltaa kuvan päältä pölyt tehokkaasti pois. Koivunen kirjoittaa kokemushistoriallista analyysiä ”liikkuvuudesta, kansainvälisyydestä ja kylmästä sodasta ruohonjuuritasolla”. Tutkimuspohjaiselle teokselle ominaista toistoa ja jankkaavuutta Rauhanuskovaisissa ajoittain on, mutta kokonaisuudessaan se on antoisaa luettavaa.
Neuvostoliitto rahoitti festivaalimatkoja, spektaakkeleita rakennettiin ja matkalaisten tekemisistä raportoitiin ruokahalua myöten. Suomalaiset tyhjensivät lautasensa erityisen tarkasti.
Osallistujien päiväkirjamerkintöjen ja aikalaiskuvausten perusteella festivaalimatkalaiset lumoutuivat vapauden ja maailman avautumisen tunteesta, niin kuin nuorilla tapana on.
Keskeinen ja yhdistävä tekijä oli kuitenkin rauha. Osa oli tavannut ulkomaalaisia edellisen kerran ase kädessä, mutta muistijälkiä maailmansodasta oli kaikilla. Samanmielisen nuorison kohtaaminen rauhan ja ystävyyden teemojen ympärille rakennetuilla festivaaleilla muodosti valtavan kontrastin aiempaan. Ensimmäinen nuorisofestivaali järjestettiin vuonna 1947 Prahassa, joka oli säästynyt pahimmalta hävitykseltä, mutta Budapestissä ja Berliinissä raunioita riitti. Haave paremmasta maailmasta yhdisti sodanjälkeisestä sukupolvea kieli- ja valtakunnanrajojen yli. Tässä ilmapiirissä puhe rauhasta ja ystävyydestä vaikutti asiaankuuluvalta, vaikka myöhempien vuosikymmenien neuvostoliturgian osana siihen alkoi tarttua astian makua.
”Kansallisen tulkinnan mukaan juuri Neuvostoliitto oli pelastanut Euroopan fasismilta, ja siksi se katsoi olevansa oikea taho puhumaan rauhan puolesta maailmassa myös sodan päättymisen jälkeen”, Koivunen toteaa.
Lännessä synnytettiin kilpailevia ei-kommunistisia nuorisojärjestöjä omine tunnuksineen. ”Koska Neuvostoliitto oli jo ehtinyt kaapata rauhan, ystävyyden ja demokratian oman propagandansa käyttöön, tämä länsimaiden vastavoima kommunistien nuoriso- ja opiskelijamonopolille valitsi avainkäsitteekseen vapauden.”
Voidaankin ajatella, että siirtomaiden itsenäistymissotiin juuttuneelle lännelle rauhan puolesta kamppaileminen olisi saattanut olla huomattavaa verbaaliakrobatiaa vaativa tehtävä. Vapautta sen sijaan voitiin sanoa puolustettavan aina, kun taisteltiin kommunismia vastaan, oli kyse sitten Afrikasta tai Vietnamista. Vastaavasti Neuvostoliiton juuttuminen Afganistanin sotaan 1980-luvulla oli rasite sen rauha-termin käytölle.
Maailman nuorison sieluista kamppailtiin Suomessakin monenlaisin keinoin. Vuonna 1951 kotimaan lehdissä kerrottiin käynnissä olevan Berliinin nuorisofestivaalin lavantautikatastrofista. Tiedot näistä uutisista ensin naurattivat ja sitten raivostuttivat festivaalimatkalaisia paikan päällä.
Nuorisofestivaaleihin liittyvät väärät tiedot, pelottelu ja mustamaalaus on itäblokin romahduksen jälkeen oikeutettu suuremmalla pahalla eli Neuvostoliiton propagandapyrkimyksillä. Taustalta voi kuitenkin löytää 1940- ja 1950-luvuilla levinneen taikaluoti- tai lääkeruiskuteorian piirteitä. Uskottiin, että altistuminen kommunistiselle propagandalle saattoi tehdä nuoresta ihmisestä Kremlin tahdottoman orjan. Vastaavaa logiikkaa voi löytää siitä, että Suomessa julkinen homoseksuaalisuuteen kehottaminen lakkasi olemasta rikos vasta vuonna 1999.
Jos lännessä pelättiin punaisia taikaluoteja, idässä tutkittiin raportteja, eikä niistä löydetty mitään suunnattomia ilonaiheita. Valtaosin työläistaustaisista kodeista tulleet festivaalimatkaajat saattoivat pitää poliittista julistusta asiaankuuluvana mutta suhteellisen mielenkiinnottomana soundtrackinä uusille ulkomaankokemuksille. Jos omien havaintojen ja virallisten puheiden ristiriita kävi ajan mittaan räikeäksi, propaganda kääntyi itseään vastaan.
Neuvostoliiton miehitettyä Tšekkoslovakian vuonna 1968 kuului Ele Aleniuksen johtama SKDL Suomessa harvalukuisiin teon julkisiin tuomitsijoihin. Kokemukset erimaalaisten nuorten kanssa sekä matkat Itä-Euroopan sosialistimaihin antoivat Aleniukselle mahdollisuuden nähdä kommunismivallan kääntöpuoli, mikä vaikutti valtavasti hänen omaan poliittiseen ajatteluunsa. Ensimmäisen matkansa hän teki vuonna 1947 Prahan nuorisofestivaaleille.
Teksti: Raimo Pesonen
Pia Koivunen: Rauhanuskovaiset – Suomalaiset maailman nuorisofestivaaleilla 1940–1950-luvuilla (SKS 2020)
