Kriittisesti asehankinnoista

Uussota, vaihtuvat voimasuhteet on tervetullut teos, sillä se on maanpuolustuspiirien kriittinen arvio nykyisestä kalliisiin asehankintoihin nojaavasta Suomen puolustusdoktriinista.

 

Kovin vähälle huomiolle on jäänyt Jouni Suistolan ja Heikki Tiilikaisen toimittama vuonna 2019 julkaistu kirja Uussota, vaihtuvat voimasuhteet. Suistola on historiantutkija ja toiminut ennen eläköitymistään muun muassa kansainvälisten suhteiden professorina Lähi-idän yliopistossa Kyproksella. Everstiluutnantti evp. Tiilikainen on Ruotuväki-lehden entinen päätoimittaja.

Teokseen on kutsuttu kirjoittajiksi joukko maanpuolustusaktiiveja ja evp-upseereita. Rauhanliikkeen näkökulmasta kirja on tervetullut maanpuolustuspiirien kriittinen arvio nykyisestä kalliisiin asehankintoihin nojaavasta Suomen puolustusdoktriinista. Ilmavoimiin painottuvaa ajattelua pidetään suurvaltojen politiikkana, joka ei sovi pienelle maalle. Rauhanaktiiville tekee hyvää poistua joskus omalta mukavuusalueelta ja tutustua maanpuolustusajatteluun. Varsinkin kun itsenäisen maanpuolustuksen korostaminen tuntuu tässä tilanteessa viisaalta myös rauhanliikkeen kannalta.

TARVITAANKO MONITOIMIHÄVITTÄJÄÄ

Hävittäjähankintaan liittyen teoksessa on kaksi erityisen kiintoisaa kirjoitusta. Eversti evp. Pertti Tervonen on palvellut pääesikunnan suunnittelupäällikön tehtävissä. Ilma- ja ohjuspuolustuksen asiantuntija, eversti evp. Ahti Lappi taas on toiminut ilmatorjunnan tarkastajana pääesikunnassa. Heidän asiantuntemustaan on vaikea kiistää. Laajassa kirjoituksessaan ”Varojemme vartiossa” Tervonen ottaa kantaa HX-päätökseen ja käy läpi armeijan varainkäyttöä viime vuosina. Hän moittii saamiaan tietoja puutteellisiksi ja syyttää puolustushallintoa suoranaisesta salailusta. Tervonen päätyy synkkään arvioon: ”Hankitun puolustusmateriaalin käyttäjä, käyttötarkoitus tai rahallinen arvo ei selviä mistään julkisesta asiakirjasta.” Sellainen toimintakulttuuri johtaa helposti tehottomuuteen ja niukkojen resurssien tuhlailuun.

Eduskunnan HX-päätös perustuu puolustusministeriön 8.6.2015 julkaisemaan esiselvitykseen Hornet-kaluston suorituskyvyn korvaamisesta. Tervosen mukaan siinä on käsitelty perusteellisesti erityisesti Yhdysvaltojen ilmavoimia ja niiden nykyistä suorituskykyä. Suurvallan mahdollisuudet on heijastettu Suomen puolustamiseen.

Tarvittaisiin suurvallan monipuoliset ilmavoimat, jotta monitoimihävittäjillä olisi raportissa kuvailtu merkitys ilmatilan hallintaan sodan aikana. Ilmavoimat haluaa luoda hyökkäyskyvyn, joka ei ole Suomelle mahdollinen.

Esiselvityksen mukaan Hornetien elinkaaren jatkaminen ei ole kustannustehokasta. Puolustusvoimien asiakirjoista ei Tervosen mukaan käy ilmi, mitä ”kustannustehokkuudella” tarkoitetaan. Mitään vertailevia laskelmia ei ole tehty. Myyvää ilmaisua ei ilmeisesti ole tarpeen perustella.

Kehitys on ajanut monista esiselvityksen perusteista ohi. Toki siinä todetaan: ”Tarve ja mahdollisuudet miehittämättömien ilma-alusjärjestelmien ja muiden täydentävien suorituskykyjen hankkimiseksi tulee analysoida myöhemmin.” Tervosen mukaan tämä tarkoittaa käytännössä joskus 2050-luvulla, jos HX-hanke toteutuu. Niin vaarallisesti ajattelu on jäänyt jälkeen nopeasta muutoksesta ilmasotimisessa. Ilman tieteellistä pohjaa esiselvitys todistelee, että hävittäjä on korvattava hävittäjällä myös lukumääräisesti. Sen sijaan olisi pitänyt käsitellä kaikki ilmapuolustuksen osatekijät ja tehdä esitys kokonaisratkaisuksi. Rauhanajan ilmavalvontaan ja kansainväliseen harjoitteluun riittää pienempikin konemäärä.

Tervosen mukaan on edesvastuutonta väittää, että isänmaan sotilaallinen puolustaminen, saati kokonaismaanpuolustus, olisi ilmavoimien varassa. HX-hanke joudutaan lopulta maksamaan tavanomaisista puolustusmäärärahoista, koska kehyspäätökset eivät sido eduskuntaa eikä tulevia hallituksia. Miten silloin käy muille aselajeille?

Lähialueen turvallisuustilanteen kiristymisen jatkuva esillä pitäminen on osa meri- ja ilmavoimien niin sanottujen strategisten hankkeiden markkinointia. Ilman maavoimia ei itsenäinen maanpuolustus kuitenkaan onnistu, Tervonen painottaa.

ENSI-ISKUN VÄLINE MUUTTUU?

Kirjoituksessaan ”Ilmasodasta ohjussotaan 2000-luvulla” Ahti Lappi kuvaa lyhyesti sitä muutosta, joka alkoi jo 50-luvulla strategisten pommittajien myötä. Niitä ei pystytty torjumaan hävittäjillä ja alkoi ilmatorjuntaohjusten aika. Niitä oli 60-luvun alussa jo miltei kaikilla Euroopan mailla. Samalla vuosikymmenellä tulivat kannettavat ”olkapääohjukset”, joilla pudotettiin Vietnamissa helikoptereita. Varsinkin Neuvostoliitossa suunniteltiin liikkuvaan sotaan sopivia keskipitkän ja pitkän kantaman torjuntaohjusjärjestelmiä. Suuret tappiot lopettivatkin B-52-pommikoneiden käytön perinteisissä pommituksissa Vietnamissa 1972.

Ilmavoimilla on ollut avainrooli 1900-luvun lopulla vain silloin, kun hyökkääjällä on ollut ilmaylivoima. Hävittäjien välisiä taisteluja ei ole nähty Falklandin sodan 1982 jälkeen. Hyökkäyksen kohteena olevilla on 96 prosenttia ilmavoitoista (1965–2003) tullut ilmatorjunnalla, Afganistanissa ja Irakissa 100 prosenttia.

Persianlahden sota 1991 todisti, että ballistisia ohjuksia ei voi torjua tavallisella ilmatorjuntajärjestelmällä. Pelkkä ilmaherruus ei liioin estänyt hyökkäystä maasta laukaistavilla ohjuksilla. Sodan seurauksena alkoi ripeä tykistö- ja risteilyohjusten ja lennokkien kehittely. Vaikka Yhdysvallat määritteli niitä käyttävät pienet maat ”roistovaltioiksi” ja uhaksi omalle turvallisuudelleen, se käytti niitä itse Irakin sodissa ja hyökkäsi ensimmäisenä lennokeilla Afganistanissa jo vuonna 2001. Nykyään Yhdysvalloilla on yli 11 000 miehittämätöntä konetta ja niiden operaattoreita koulutetaan enemmän kuin lentokoneiden pilotteja. Venäjällä arvioidaan olevan 2 000 lennokkia. ”Dronet” ovat arkipäivää taistelukentillä.

Todennäköistä onkin Ahti Lapin mukaan, ettei ensi-iskua suoriteta miehitetyillä koneilla, vaan satelliittiohjautuvilla risteily- ja tykistöohjuksilla. Hävittäjäkoneilla niitä ei pystytä torjumaan. Ohjusten torjunnassa vaatimuksena on sadan prosentin torjuntakyky – liki mahdoton tehtävä. Se edellyttää toimintaa 24/7-periaatteella. Perinteisen ilmapuolustuksen tavoite – riittävän suuret tappiot hyökkääjälle – ei riitä, koska robotti ei pelkää kuolemaa. Nämä uudet ohjukset ja lennokit muodostavat suurvalloillekin pahimman uhan, koska niiden käyttäminen ei vaadi ilmaherruutta. Itse asiassa ei ilmavoimaa ollenkaan.

Ohjuspuolustuksen tärkeys näkyy Euroopassa tiedossa olevissa hankinnoissa, joiden arvo on 15 miljardia euroa. Ahti Lapin mukaan ne osoittavat, että doktriini on muuttunut: ilmapuolustus siirtyy uudelle aikakaudelle – ohjuspuolustukseen. Rauhanliikkeelle lienee selvää, että pienen maan pitää miettiä tarkkaan, mikä on järkevää varustautumista. Aseriisunta-aloitteet aktiivisen rauhanpolitiikan kärkenä ja resurssien käyttäminen ilmasto- ja ympäristökriisin ratkaisuun toisi turvallisuutta paljon paremmin kuin osallistuminen varustelukilpaan.

Teksti: Hannu Ketoharju

www.atlasart.fi/verkkokauppa/kirjat/uussota-vaihtuvat-voimasuhteet/

sgseura.fi/index.php/lisaeae-artikkeleita/112-arto-nokkala-kirja-arvio-7-2-2020-uudenlaista-sotaa