Virallinen historiankirjoitus toistaa tarinaa, jonka mukaan Nato perustettiin puolustamaan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliitolta. Todellisuudessa sodan heikentämä Neuvostoliitto ei ollut tuolloin sotilaallinen uhka.
Neuvostoliitto oli menettänyt toisessa maailmansodassa yli 20 miljoonaa kansalaistaan ja kärsinyt valtavia aineellisia vaurioita. Se oli myös kotiuttanut sota-ajan armeijansa. Yhdysvaltain johtaman ja suureksi osaksi rahoittaman Naton synnyn takana olivat USA:n ulko- ja sisäpoliittiset syyt.
Toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa ymmärrettiin eurooppalaisten siirtomaaimperiumien lopun olevan lähellä. Vaikutusvaltaiset tahot näkivät Yhdysvallat Euroopan kolonialismin perillisenä. Siirtomaita ja myös muodollisesti itsenäisiä ”alikehittyneitä” maita tarvittiin USA:n yhtiöiden elintilaksi (Grand Area). Niitä ei kuitenkaan haluttu hallita samoilla suoraviivaisilla keinoilla kuin aiemmassa siirtomaajärjestelmässä. Sen sijaan ensisijaisesti käytettäisiin velkaantumista ja muita taloudellisia hallintamenetelmiä.
Natoa tarvittiin, jotta Yhdysvallat saattoi sitoa Länsi-Euroopan maat omaan politiikkaansa ja siirtyminen vanhasta kolonialismista uuskolonialismiin tapahtuisi mahdollisimman kitkattomasti.
Naton keskinäisen avun ohjelma merkitsi 1950-luvulla eurooppalaisten Nato-maiden siirtomaasotien tukemista. Esimerkiksi Kanada aseisti nykydollareina laskettuna miljardeilla Ranskan, Belgian ja Britannian armeijoita maiden yrittäessä samaan aikaan tukahduttaa siirtomaiden itsenäisyysliikkeitä.
Sotilasliiton perustamisen taustalla oli myös USA:n pitkäaikainen pyrkimys estää Saksan ja Neuvostoliiton/Venäjän yhteistyö. Sen pelättiin vahvistavan pitkällä tähtäyksellä Eurooppaa liikaa suhteessa Yhdysvaltoihin.
Maailmanhallintapolitiikka oli vain yksi Yhdysvaltojen mahdollisista kehityslinjoista. Tämän politiikan voitolle pääsyyn vaikutti paljon se, että maahan oli toisen maailmansodan aikana syntynyt voimakas sotateollinen kompleksi. Sen elinehto oli jatkuva uhkakuvien markkinointi ja USA:n asetoimituksista riippuvaiset liittolaismaat. Aseteollisuus rahoitti aggressiiviseen maailmanhallintaan suuntautuneita ajatushautomoja ja poliitikkoja, ja näiden politiikka puolestaan tuotti aseteollisuudelle tilauksia.
Kun Nato perustettiin, ”itäistä Natoa” eli Varsovan liittoa ei ollut olemassa. Stalinin kuoltua Neuvostoliitto – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – pyysi päästä Naton jäseneksi vuonna 1954 ja ehdotti yleiseurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin luomista. Kun länsimaat eivät tähän suostuneet ja Saksa liitettiin Natoon, Varsovan liitto perustettiin vuonna 1955. Alkoi kilpavarustelu, joka oli kultakaivos aseteollisuudelle ja vahvisti Yhdysvaltoja hyödyttävää Euroopan kahtiajakoa.
Stalinin jälkeinen Neuvostoliitto ei ollut demokraattinen eikä kunnioittanut ihmisoikeuksia. Nato-maiden hallituksille tämän ei olisi luullut olevan este yhteistyölle, sillä ne tukivat monia diktatuureja eri puolilla maailmaa. Lukemattomille Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan ihmisille reaalisosialismin autoritaarisuus oli iso ongelma. Ilman Naton edistämää kylmää sotaa repressio olisi ollut mahdollisesti lievempää, ja muutosvoimat olisivat voineet saada tuulta purjeisiinsa jo ennen Gorbatšovia.
Yhdessä tiedustelupalvelujen kanssa Nato organisoi moneen jäsenmaahansa maanalaisen ”armeijan”, jonka virallinen tarkoitus oli harjoittaa sissisodankäyntiä siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Osaa näistä ryhmittymistä käytettiin kuitenkin myös operaatioissa, joiden tarkoitus oli estää kommunistien tai muiden Natoon kriittisesti suhtautuvien puolueiden pääsy valtaan vapailla vaaleilla. Esimerkiksi Italiassa maanalainen armeija järjesti 1960-, 1970- ja 1980-luvulla äärivasemmistolaisiksi naamioituja poliittisia murhia ja muita terroritekoja mustamaalaten näin koko vasemmistoa.
Jos Naton virallinen syntytarina pitäisi paikkansa, Nato olisi pitänyt lakkauttaa, kun Neuvostoliitto hajosi ja Varsovan liitto lakkautettiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nato päinvastoin laajeni: kun ennen vuotta 1991 siihen kuului 16 maata, nyt Naton jäseniä on 31. Lähes kaikki Itä-Euroopan maat on liitetty Natoon. Vuonna 2000 myös Venäjä pyysi päästä jäseneksi, mutta sitä ei huolittu, vaikka se vielä tuolloin oli julkilausutuilta tavoitteiltaan länsisuuntautunut.
Jos Nato olisi puolustusliitto, kuten väitetään, se ei ryhtyisi tai osallistuisi hyökkäyssotiin. Nato kuitenkin hyökkäsi Serbiaan vuonna 1999, Afganistaniin 2001 ja Libyaan 2011. Näiden sotien lisäksi USA ja muut Nato-maat ovat vaihtelevissa kokoonpanoissa sekaantuneet aseellisesti toisten maiden asioihin yli sata kertaa vuoden 1949 jälkeen.
Ydinaseiden ylläpito ja niillä uhkailu ovat keskeinen osa Naton toimintaa. Kolmen Nato-maan omien ydinaseiden lisäksi USA on sijoittanut ydinaseitaan Saksaan, Hollantiin, Belgiaan, Italiaan ja Turkkiin. Ydinaseettomatkin jäsenmaat osallistuvat Natossa ydinsodan suunnitteluun. Yksi syy siihen, että Yhdysvallat alkoi vuonna 1955 hajauttaa ydinaseidensa hallussapitoa ja niiden käytön suunnittelua, oli tämän aselajin ilmeinen rikollisuus ja moraalittomuus. USA halusi tehdä Euroopan maista rikoskumppaneita ja näin vähentää omaa syyllisyystaakkaansa.
Naton luonnetta kuvastaa se, että jäsenyyteen valmistautuva Suomi teki itseään tykö tilaamalla Yhdysvalloista yli 20 miljardin euron edestä hyökkäysaseita. Näihin F-35-hävittäpommittajiin meneviä verorahoja ei ole laskettu osaksi puolustusbudjettia, vaan ne lienevät käytännössä osa Naton jäsenmaksua.
Unkarissa, Slovakiassa, Sloveniassa ja Pohjois-Makedoniassa järjestettiin kansanäänestys Natoon liittymisestä. Suomessa ei, vaikka presidentti Niinistö ja monet poliitikot lupasivat, että Nato-kansanäänestys järjestetään. Mutta vielä ei ole liian myöhäistä: Suomessa voidaan järjestää kansanäänestys Natosta eroamisesta samaan tapaan kuin Espanjassa vuonna 1986.
Teksti: Olli Tammilehto
