Ukrainan sodan vauhdittamana Suomi on kammettu uudelle, epävakaalle alustalle rakentuneelle ulkopoliittiselle linjalle. Ehkä näkyvin osoitus tästä on presidentti Stubbin ripustautuminen Yhdysvaltojen peesiin ja sen politiikan kritisoimisen välttäminen viimeiseen asti. Tuntuu siltä, että piirre on vain vahvistunut sitä mukaa mitä härskimmin Trump toimii ja mitä kovemmin hän rökittää Natoa ja Eurooppaa. Edes Yhdysvaltojen iskut Iraniin, tähän mennessä noin 90 ihmishenkeä vaatineet iskut 20 siviiliveneeseen Tyynellämerellä tai Israelin Gazassa tekemän kansanmurhan suora mahdollistaminen eivät ole johtaneet yhteenkään haastatteluun tai X-viestiin, jossa presidentti tai ulkoministeri tuomitsisivat tällaisen toiminnan.

Sen sijaan ulkoministeri Valtonen ja Stubb ovat ryhtyneet kirjoittamaan historiaamme tavalla, jota voidaan pitää tyypillisenä poliittisista tavoitteista johtuvana historian vääristelynä. Tämä on sitä, mitä Venäjä on tehnyt jo vuosia. Valtosen paikkansa pitämätön väite siitä, että Venäjää vastaan ei ole hyökätty sataan vuoteen, aiheutti myötähäpeää Suomessa ja vahingoniloa Venäjällä. Ulkoministerimme ei olisi juuri enempää voinut antaa aineksia Venäjän propagandakoneistolle.

Suomi on siirtynyt Yhdysvaltoja kainostelematta myötäilevien pikkuvaltioiden joukkoon tavalla, jossa arvot joustavat ja usko suurvallan tarjoamaan turvaan on luja, vaikka se onkin viime aikoina hieman säröillyt. Käänteen jyrkkyyttä kuvaa myös se, miten Suomi määrittelee itsensä yhä useammin Naton etulinjan valtioksi ja lähimmäksi viiteryhmäkseen itäeurooppalaiset rajavaltiot, joiden intressit ja ulkopoliittiset ratkaisut ovat monista syistä poikenneet ja poikkeavat yhä välillä paljonkin meidän valinnoistamme. Vielä vähän aikaa sitten Suomi brändäsi suorastaan herkkähipiäisesti itseään pohjoismaisten, demokraattisten ja ihmisoikeuksia kunnioittavien hyvinvointivaltioiden ryhmään kuuluvaksi.

Pääministeri Orpo esitti hiljattain haastattelussaan oikean, vaikkakin vaille kunnon vastausta jääneen huolen: entä jos Ukrainaan tulee rauha? Hän piti sitä mahdollisena, mutta myös Euroopalle vaarallisena tilanteena. Venäläisten kanssa pitäisi ryhtyä taas puhumaan ja sopimaan yhteisistä asioista, mutta miten, kun siihen ei ole valmistauduttu.