Kolumni: Ennen kuilun parrasta

Varmoja totuuksia Ukrainan sodasta on välillä työläs löytää, sillä sota vaatii hämärtämään, harhauttamaan, häivyttämään harmaan sävyt. Propaganda riipii vastapuolelta ihmisyyden, ettei sen tuhoaminen käy moraalisesti liian raskaaksi. Omien taistelutahdon ylläpitäminen vaatii voittojen kavalkadia, jossa tappiot selitetään torjuntavoitoiksi.

Ei ihme, että sotaan osallistuvien maiden kansalaisten ymmärrys sodan kulusta on usein yksipuolinen, jopa epärealistinen. Sotaa vaaditaan jatkettavaksi voittoon asti, hinnasta ja sen maksajista piittaamatta. Neuvottelut voivat alkaa vasta kun kansainvälistä oikeutta räikeästi rikkova hyökkääjä Venäjä on hävinnyt, vaativat johtajat ja näyttävät lujuuttaan äänestäjilleen. Kotisohvillaan istuva kärsimätön yleisö vaatii vielä enemmän, lisää voittoja, lisää aseita ja myös omien joukkojen lähettämistä pahaa vastaan. Kaikesta huolimatta monen mielessä kytee epäily, ettei lopullinen voitto ole ehkä vielä seuraavankaan valloitetun rauniokylän takana.

Sotapuheen rinnalla on ollut koko ajan vähemmälle huomiolle jäänyt monen suuren Nato-maan politiikka pyrkiä estämään sodan laajeneminen. Siksi Saksa ei ole vienyt panssarivaunuja Ukrainaan eikä Yhdysvallat antanut sille Venäjälle ulottuvia pitkän kantaman asejärjestelmiä.

Kun reunavaltiot, Suomen pääministeri, Puolan presidentti ja Baltian maiden johtajat vaativat Venäjän joukkojen ajamista vuoden 1991 rajojen taakse ennen kuin neuvottelut voidaan aloittaa, ovat Ukrainan suuret läntiset tukijat tuoneet puheeseen toisia sävyjä. Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken asetti äskettäin Ukrainan avustamisessa Yhdysvaltojen tavoitteeksi Venäjän karkottamisen sen helmikuun 24. päivän  jälkeen valloittamilta alueilta. Itä-Ukrainan ja Krimin kohtalo tulisi Blinkenin hallinnon ja Saksan liittokanslerin viraston mukaan ratkaista erikseen. Myös rajusti kritisoitu Ranskan presidentti Macronin lausunto, jossa hän hahmotteli sodanjälkeistä Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria ja Venäjää sen osana, kertoo siitä, ettei länsi ole välttämättä taloudellisesti ja poliittisesti valmis lisäämään niin paljon aseapua Ukrainalle, että se saavuttaisi 1991 rajat. Silloin jäljelle jää vain kompromissien ja neuvottelujen tie.

Teksti: Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.