Kohtuusliike on pantu alulle jo kymmenen vuotta sitten. Tänään sille on yhä enemmän tarvetta. Kohtuu-aktiivit valtasivat jälleen Kolin.

Kymmenen vuotta sitten Kolin huipulle oli Martti Ahtisaaren johdolla kokoontunut joukko kansainvälistä talouselämän eliittiä pohtimaan kasvutalouden suuntaviivoja. Samaan aikaan alempana värikäs joukko kansalaisia kokoontui Kohtuus Vaarassa -seminaariin. Sain itse olla Maan ystävien edustajana mukana järjestelyissä.

Kohtuusliikkeen kymmenvuotisseminaari järjestettiin Kolilla lokakuussa. Palasin siis synnyinmaisemaani Itä-Suomessa, josta minut viisivuotiaana kuljetettiin aivan Suomen toiselle reunalle. Siellä olen kasvanut kiinni mereen, mutta yhtä hyvin olisin voinut kasvaa kiinni näihin upeisiin vaaramaisemiin, metsiin, soihin ja Pielisen kirkkaaseen pintaan ja ihastua Selkämeren silakan sijaan järvimuikkuihin.

Sana kohtuus saattaa pidemmälle miettimättä kuulostaa hyvinkin maltilliselta – joltain sellaiselta, mitä itseään ”tolkun ihmisiksi” nimittävät harrastavat. Asia ei tarkemmin ajateltuna tietenkään ole näin; kohtuus on nykymaailmassa hyvinkin radikaali ja peräti vallankumouksellinen sana. Kapitalismi kerskakulutuksineen ja ikuisen talouskasvun kuvitelmineen edustaa kohtuuttomuutta ja kohtuuden ikivanha idea uhkaa koko järjestelmän peruspilareita.

KAMPPAILUA ”UUSKOLONIALISMIA” VASTAAN

Kolin maisemissa on käyty monia kamppailuja. Kallion sisään rakennettava hotelli sekä kuuden rinteen laskettelukeskushanke herättivät paikallisten luonnonsuojelijoiden vastarinnan 1980–90-luvun vaihteessa. Nämä jättihankkeet saatiin kaadettua ja Koliin perustettiin kansallispuisto. Sitkeä taistelu jatkui muun muassa Viurunsuon tuhoamista ja Osikonmäen kultakaivosta vastaan. Paikalliset olivat oppineet päättäväisiksi eivätkä suostuneet häviämään.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolessavälissä kansainväliset kaivosyhtiöt mittailivat alueella uraanipitoisuuksia, mikä synnytti lujaa vastarintaa tähän kansallismaisemaan levinnyttä ”uuskolonialismia” vastaan.

Pakkohan sitä oli lähteä mukaan tähän kohtuusliikkeen kymmenvuotisseminaariin. Tapahtuma alkoi jo torstaina Joensuussa kohtuuspamfletin julkaisemisella ja jatkui perjantaina yliopistolla luentosarjalla. Kolin seurojentalolla kuultiin asiaa ja työskenneltiin ankarasti useassa eri työpajassa muokaten kohtuusliikkeen tavoitteita ja työtapoja unohtamatta kuitenkaan vahvaa suomalaista kulttuuriperinnettä. Mainitsematta ei myöskään kannata jättää retkeä Kolin huipulle lauantaina iltapäivällä. Sateessa tehty retki oli hiljainen, eikä ennen Ukkokolia saanut puhua. Mäkäränaholla pyhitettiin hetki metsäjoogalle ja runonlaulannalle.

HYVÄN MIELEN PAPPI

Pauliina Kainulainen istuu vastapäätä seurojentalon keittiössä. Ollaan lauantai-illassa, ja torstaista jatkunut maratoni ei juurikaan näy tapahtumaa järjestelleen kontiolahtelaisen olemuksessa. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, kun valmisteltiin ensimmäistä Kohtuus Vaarassa -tapahtumaa. Ympärilleen lämpöä ja hyvää mieltä säteilevä teologian tohtori ja pappi, joka työskentelee Enonkosken luostarissa ”retriittipappina”, kertoo tulleensa mukaan uraanikaivosten vastaisen toiminnan kautta tajuttuaan uraaninlouhinnan koko ketjun vaikutukset.

”Miten voin vastustaa kaivoksia, jos kuitenkin itse kulutan kaikkea runsaasti? Ympäristökysymykset alkoivat kiteytyä perimmäisiin syihin niiden mielissä, joita nykyajan ylikulutus kauhistuttaa. Tämä kymmenen vuotta on ollut minulle todella merkittävä juttu ja aika paljon aikaakin siihen on tullut laitettua, mutta se on ollut kaiken sen arvoista. Kohtuullistaminen liittyy luonnon tasapainon palauttamiseen ja se taas liittyy monin säikein rauhan säilymiseen ja konfliktien ehkäisyyn.”

Entäpä miten täällä rajan tuntumassa suhtaudutaan itäiseen naapuriin. Pelottaako Putin?

Kainulainen kertoo reissanneensa muiden ”kohtuuslaisten” kanssa Vienan runokylissä ja sieltä on jäänyt myönteinen kuva vienankarjalaisten ohella myös venäläisistä ystävällisinä ja vieraanvaraisina ihmisinä. ”Onhan tämä virallinen Venäjä toki arvaamaton ja ehkä voi sanoa sen olevan jossain määrin pelottava.”

ELONKIRJOA TEHOTUHON TILALLE

Odotettua isomman väkimäärän takia majapaikkoja on jouduttu haalimaan sieltä täältä. Minulle järjestyi lattiamajoitus brittiläisen taiteilijaparin tyhjillään olevasta residenssistä kolmen muun osallistujan kanssa. Sunnuntaiaamulla ennen seurojentalolle lähtöä rupateltiin kämppäkaverien tuntemuksista.

Aikuiskasvatustieteitä opiskeleva ja Sysmässä asuva Tarja Hallavainio kehui tapahtumaa hienoksi, kohottavaksi ja voimia antavaksi.

”Elonkirjoa käsittelevä työpaja vahvisti käsitystäni kaikkien lajien tarpeellisuudesta elonkehän säilymisen kannalta. Seminaari on ryhdittänyt näkemystä ja tukenut omia ajatuksia siitä, miten tulisi elää.”

Lassi Raunio on Helsingin työväenopiston opettaja ja tekee omassa firmassaan lautapelejä.

”Nämä asiat ovat sikäli tuttuja, että olin mukana Luonto-Liitossa vuosina 1983–90 toimineessa eloonjäämisklubissa. Siellä harjoitimme omavaraisuustaitoja ja muun muassa kasvissyöntiä. Tehotuhoyhteiskunnan tilalle olisi löydettävä jotain muuta. Muutos olisi ollut tarpeellinen jo silloin, mutta varsinkin nyt, kun on tekniset edellytykset ja hallinnolliset mahdollisuudet siihen.”

200 VUOTTA RIITTI

Jäin miettimään Lassin sanoja, kun kävelimme seurojentalolle. Tekniset edellytykset ja hallinnolliset mahdollisuudet. Onko sittenkään?

Seminaari jatkui Bios-tutkimusyksikön tutkijan Tere Vadénin mainiolla alustuksella. Aiheena oli ylikulutuksen synnyt ja kyseisen taudin parantaminen.

Ilman videotykkiä puhunut filosofian tohtori Vadén huitoi ilmaan käyriä siitä, miten käytettävissä olevan työn määrä on kasvanut räjähdysmäisesti sen jälkeen, kun fossiilinen energia valjastettiin sitä suorittamaan ja kuinka sitä jatkossa ei ole entisellä tavalla käytettävissä.

”Tiedetään riittävällä luonnontieteellisellä varmuudella, että nykyisenkaltaiseen materiaaliseen kulutukseen perustuva järjestelmä tulee loppumaan viimeistään vuoden 2050 tienoilla. Fossiiliseen energiaan ja ylikulutukseen perustuvan järjestelmän iäksi jää siis maksimissaan 200 vuotta, mikä on historiallisesti katsottuna tuskin mainittava ajanjakso.”

Vadén diagnosoi järjestelmää ylläpitäviä aineellisia ja henkisiä edellytyksiä ja siirtyi siitä diagnoosiin niistä edellytyksistä, joilla voitaisiin irtautua kulutuskulttuurista ja siirtyä ekologisesti ja eettisesti kestävään järjestelmään.

Entä sitten vastaus siihen aamuisen keskustelun ja Lassin hienoisen optimismin herättämään kysymykseen. Tuliko sitä? Tekniikka on tietysti kehittynyt vauhdilla, mutta voidaanko koko koneisto saada pyörimään vastakkaiseen suuntaan ja erityisesti – miten se tehdään?

Vadén kieltäytyi antamasta loppunousua alustukselleen. Kohtuusliikkeen tekemä diagnoosi on oikea ja sen toimintatavat ovat oikeita, mutta vastuutonta olisi ”luvata tai edes vihjailla siihen suuntaan, että kaikki menisi hyvin. Toisaalta olisi vastuutonta sanoa, että mitään ei pitäisi tehdä.”

”Ei tiietä miten käy, mutta pitää olla hyvillä mielin siitä, että tehdään mitä tehdään, kävi sitten miten kävi.”

Teksti Tapio Solala