Ukrainan sodan taloudelliset vaikutukset alkavat tuntua Ranskassa. Kaduilla puhutaan jonoista ja tappeluista bensa-asemilla ympäri maata. Tunnetun pohjoispariisilaisen lähiön Sarcellesin viereisen asutuskeskuksen maahanmuuttajataustaiset nuoret ottivat huoltoaseman haltuunsa Villiers-le-Bellissä. Nuoret myivät kaasua ja bensaa omilla hinnoillaan vain lähiönsä asukkaille, lähinnä toisille maahanmuuttajataustaisille. Valkoiset ranskalaiset saivat maksaa korotettua hintaa.
Tapahtuma suututti ymmärrettävästi monet samalla, kun äärilaidan ”maahanmuuttokriittiset” ottivat tapahtumasta kaiken irti asenteella ”räkänokat tekemässä ranskalaisesta puutarhasta afrikkalaista viidakkoa”. Nuoret halusivat ilmaista epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavaa ulkopuolisuuden tunnettaan – ja varmasti vähän isotellakin. Kertovatko tapahtumat samalla jotain oleellista lähiöiden maahanmuuttajanuorten kokemuksista ”länsimaisessa” demokratiassa?
Reilun kuukauden Marseillessa olon jälkeen lähdimme käymään sukulaisten luona Pohjois-Pariisissa. Meitä lämpöön ja aurinkoon tottuneita odotti vesisade ja ikävän viileä syystuuli. Pariisissa oli syksy. Puut olivat keltaisia ja punaisia ihan kuin Suomessa. Olimme pukeutuneet shortseihin ja t-paitoihin. Onneksi tajusimme ottaa hupparit mukaan. Kaikesta huolimatta olin päättänyt näyttää lapsille Eiffel-tornin ennen sukulointia.
Meitä odottivat valtavat jonot ja kalliit hinnat, vaikka yritimme säästää kävelemällä tornin puoliväliin ja vasta sitten ottaa hissin ylös huipulle. Huipulla olimme litimärkiä ja kylmissämme, emmekä nähneet muuta kuin Pariisin ylle levittäytyneen sumupilven. Alastulo oli yhtä vaikeaa. Seisoimme tunnin hissijonossa. Takanamme olleet brittituristit sanoivat, ettei kannata mennä katsomaan Mona Liisaa. Se on täysi katastrofi. Älkääkä ainakaan ottako lapsia mukaan! Se pikku taulu ei kyllä tullut mieleenkään.
Ilma muuttui Pariisissakin lopulta miellyttäväksi ennen kotiinpaluuta. Juna- ja metroverkostot ovat Pariisissa todella monimutkaisia. Le Gare du Nord oli kiinni ratatöiden johdosta, mikä hankaloitti kotimatkaa. Vieressä istunut algerialaisnainen kuuli setäni hyvän matkan toivotukset ja sanoi olevansa matkalla le Gare de Lyoniin, josta junamme lähti takaisin Marseillehin. Seurasimme naista, jolla oli pieni sylilapsi ja todella painava matkalaukku. Raahasin laukkua portaissa asemalta toiselle ja nainen opasti meidät perille. Yritin esittää, ettei laukku ollut painava. Miten hän oli jaksanut kantaa laukkua lapsi sylissään? Yli 300 kilometriä tunnissa kulkenut luotijuna oli hieno kokemus ja maaseudun maisemat olivat kauniita. Lapset keksivät ajankuluksi pelin: kuka bongaa ensimmäisenä kirkon ohi vilahtavasta kylästä.
Kun pääsimme takaisin Marseillehin, meitä odotti lämmin yli 20 asteen Välimeren ilmasto. Metro- ja bussireitit ovat jo tulleet niin tutuiksi, että oli todella stressitöntä ajella kotiin. Marseille tuntui Pariisin jälkeen tuppukylälle. Ihmettelimme, miten ilmasto voi olla noin erilainen muutaman sadan kilometrin säteellä. Yli kymmenen miljoonan asukkaan Pariisi on oma maailmansa Ranskassa. Toisaalta Marseillella on oma identiteettinsä välimerellisenä, historiallisena kaupunkina – Euroopan porttina.
Teksti ja kuva: Karim Maïche