Ensimmäisen maailmansodan katsotaan alkaneen arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sophien murhista. Myös arabikevääksi kutsutun tapahtumien sarjan katsotaan alkaneen yksittäisestä traagisesta tapahtumasta, hedelmäkauppias Mohamed Bouazizin polttoitsemurhasta Sidi Bouzidin pikkukaupungissa Tunisian keskiosissa 17.12.2010.
Kummassakin tapauksessa kaukana vallan kabineteista olleiden nuorten yksittäiset teot johtivat ensin pienempiin, sitten suurempiin tapahtumiin ja lopulta vallankumouksiin ja sotiin. Voidaan kuitenkin kysyä, aiheuttivatko 19-vuotiaan Gavrilo Principin ja 26-vuotiaan Mohammed Bouazizin teot nämä mullistukset.
Epäilemättä siihen tarvittiin paljon muutakin. Sarajevon laukaukset eivät olleet ensimmäinen kansainvälinen Itävalta-Unkarin kuningasperheeseen kohdistunut attentaatti, eikä Bouazizin tapaus ensimmäinen tunisialainen polttoitsemurha. Mutta vaikka emme pitäisikään Bouazizin tapausta arabikevään syynä, kertoo se kuitenkin paljon tuon muutokselle alttiin aikakauden olosuhteista ja ilmapiiristä.
Nöyryytystä
Bouazizin isä oli harvoin kotona, hän työskenteli Libyan puolella rakennustyömiehenä, kunnes kuoli sydänkohtaukseen Mohamedin ollessa vielä vauva. Bouazizi asui äitinsä ja kuuden sisaruksensa kanssa. Aikuistuttuaan hän elätti perheen myymällä hedelmiä Sidi Bouzidin torilla. Koulunkäynnistä hän oli nauttinut, ja runoudesta, mutta oli joutunut jättämään koulut kesken viisitoistavuotiaana töiden takia. Hän oli sosiaalinen ja nauravainen ja haaveili pakettiauton ostamisesta, mikä olisi helpottanut myyntityötä ja laajentanut kulkumahdollisuuksia myös kotikaupungin ulkopuolelle.
Hedelmien myyntilupaa Bouazizilla ei ollut, mutta niin viranomaisille kuin hedelmänmyyjillekin tuntui olevan epäselvää, tarvittiinko sellaista. Poliisit käyttivät tätä harmaata aluetta häikäilemättä hyväkseen ja vaativat epämääräisiä lupamaksuja tai takavarikoivat katumyyjien myyntituotteita tai tarvikkeita lahjusten saamisen toivossa.[1]
Juuri näin kävi Mohamed Bouazizille tuona kohtalokkaana päivänä joulukuussa 2010. Hän kieltäytyi maksamasta poliisille pientä lahjusta, minkä jälkeen poliisit ryhtyivät takavarikoimaan hänen hedelmiään ja vaakaansa. Bouazizin yritettyä estää takavarikkoa poliisit nöyryyttivät häntä lyömällä häntä kasvoihin. Hänelle naurettiin, kun hän oli mennyt poliisiasemalle vaatimaan omaisuuttaan takaisin. Bouazizi meni kuvernöörin toimistolle ja vaati päästä kertomaan asiansa, mutta ei päässyt sihteeriä pidemmälle. Hän uhkasi sytyttää itsensä tuleen, mutta sekään ei auttanut.
Mohamed Bouazizi hankki palavaa nestettä ja palasi kuvernöörin toimiston eteen. Hän keräsi ympärilleen väkijoukon ja piti puheen, jossa valitti töiden puutetta, korkeita elinkustannuksia ja poliisien väärinkäytöksiä. Sen jälkeen hän sytytti itsensä tuleen. Bouazizi kuoli kahdeksantoista päivää myöhemmin sairaalassa.[2]
Keväästä heräämiseen
Ensimmäiset mielenosoitukset alkoivat saman tien, ja ne kuvattiin videolle ja julkaistiin Youtubessa. Bouazizin esille nostamat teemat – työttömyys, korkeat hinnat ja viranomaisten mielivalta – olivat tuskastuttavan tuttuja alueen asukkaille. Sosiaalisen median ansiosta tieto protesteista levisi reaaliajassa – viranomaisten pimentämisyrityksistä huolimatta – kaupungista ja maasta toiseen. Viranomaiset vastasivat protesteihin kovilla otteilla, mikä vain lisäsi vastalauseiden suosiota.[3]
Ryhmä toisensa jälkeen liittyi mukaan, ensimmäisten joukossa kaupungeissa asuva keskiluokka. He ryhtyivät korostamaan protesteissaan ihmisoikeuksia, erityisesti ilmaisunvapautta. Nettiaktivistit auttoivat toimillaan ilmiötä laajenemaan. Eri ammattiryhmien etujärjestöt, kuten juristit, opettajat ja toimittajat, liittyivät marsseihin toinen toisensa rohkaisemina. Vuodenvaihteen jälkeen mukaan tulivat myös islamistit ja tilannetta yllättävänkin kauan sivusta seuranneet oppositiopuolueet. Nyt koossa oli kansanliike, joka yhdisti nuoret ja vanhat, maaseudun asukkaat ja kaupunkilaiset, liberaalit ja konservatiivit. Sosioekonomisia uudistuksia vaatinut protesti muuttui vallanvaihtoa ajavaksi liikehdinnäksi, jonka sloganiksi muodostui ’Ben Ali Dégage!’, eli ‘Ben Alin on lähdettävä!’
Kuukauden intensiivisten protestien jälkeen, 14. tammikuuta 2011, 23 vuotta vallassa ollut Ben Ali joutui luovuttamaan ja pakenemaan maasta. Tunisian nopean ja menestyksekkään kansannousun innoittamana vastaavanlaajuiset mielenosoitukset levisivät saman tien Egyptiin, Libyaan, Jemeniin, Syyriaan ja Bahrainiin, ja pienemmässä määrin myös muualle Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään, Eurooppaan, Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja jopa Amerikoihin.
Tämän poliittisen turbulenssin takia helmikuussa vallasta joutui luopumaan 30 vuotta Egyptiä hallinnut Hosni Mubarak, elokuussa 42 vuotta Libyaa hallinnut Mohammad Gaddafi ja seuraavan vuoden helmikuussa Jemeniä 33 vuotta hallinnut Ali Abdullah Saleh.
Kaikissa näissä neljässä valtiossa mielenosoitusten yksi keskeisimmistä tavoitteista oli näiden hallitsijoiden poistaminen vallasta, ja siinä onnistuttiin. Mutta ottaen huomioon, että protestit lähtivät liikkeelle työttömyyden, korruption ja viranomaisten mielivallan vastustamisesta, jonka jälkeen asialistalle nousivat yksilönvapaudet ja vaatimus toimivasta demokratiasta, menestyksestä tuskin voi puhua.
Arabikevään pitkittyessä monet kommentaattorit siirtyivät puhumaan arabiheräämisestä. Libyan, Jemenin ja Syyrian sotien alettua jotkut totesivat, että oikeampi termi aikakautta kuvaamaan olisi oikeastaan arabitalvi.
Korruptio ei ole kadonnut
Parhaiten vallankumous onnistui Tunisiassa. On liikuttavaa katsella After The Tunisian Revolution -dokumenttiohjelmassa paikallisen vaalilautakunnan puheenjohtajaa Ghilani Al Ahmedia pitämässä puhetta Tunisian ensimmäisten vapaiden vaalien jälkeen. Hän on taistellut koko elämänsä demokratian puolesta ja perustanut kaupunkiinsa sekä Amnesty Internationalin että Human Rights Watchin paikallisyhdistykset. Tämä dokumenttiohjelmassa esitetty avoin ääntenlaskutilaisuus on hänen unelmiensa täyttymys.
Vallankumouksen jälkeen Tunisiassa on säilynyt rauha ja vapaita vaaleja on järjestetty säännöllisesti. Tämän ansiosta vuoden 2015 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin rauhankvartetille, joka palkintokomitean mukaan on edistänyt Tunisian kansallista vuoropuhelua maan vakauden takaamiseksi. Kvartettiin kuuluvat ammattiliitto UGTT, teollisuuden ja kaupan liitto UTICA, ihmisoikeusjärjestö LTD ja asianajajaliitto.
Mutta edes Tunisian vallankumouksen julistaminen yksiselitteisesti onnistuneeksi ei ole niin yksinkertaista. Yhden korruptoituneen perheen lähtö maasta (Ranskan tiedustelupalvelun tietojen mukaan 1,5 tonnia kultaharkkoja mukanaan) ei ole poistanut korruptiota mihinkään. Businessweek-viikkolehden hiljattain julkaiseman artikkelin mukaan Tunisian nuorisoa vaivaa yhä krooninen työttömyys. Kutakuinkin kaikilla talousmittareilla mitattuna Tunisialla menee tällä hetkellä jopa huonommin kuin vallankumousta edeltävänä aikana: inflaatio on korkeampi, kasvu hitaampaa ja valtionvelka suurempi.
Tunisian vallankumous ja koko arabiherääminen todistivat jälleen kerran, että häikäilemättöminkään johtaja ei pysy vallassa, jos ihmiset hakeutuvat kadulle osoittamaan tyytymättömyytensä ja vaatimaan vallanpitäjien vaihtumista. Toisaalta myös se tuli jälleen kerran osoitettua, ettei yhden henkilön tai porukan poistaminen vallasta riitä demokratian tuomiseksi maahan. Tarvitaan kansallista luottamusta sekä toimivia instituutioita, joiden kärsivällinen rakentaminen on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin yksinvaltiaiden syökseminen vallasta.
Timo Virtala
Lähteet:
Honwana, Alcinda 2013: Youth and Revolution in Tunisia.
Stokel-Walker, Chris 2011: The Revolution Will Be Tweeted? How Social Media Inspired – And Failed – The Middle Eastern Revolutionaries 2011.
Businessweek 7.2.2019: Lessons From the Only Remaining Arab Spring Democracy www.bloomberg.com/news/articles/2019-02-07/lessons-from-the-only-remaining-arab-spring-democracy
Applied Knowledge Services: Analysis of the Arab Spring: https://gsdrc.org/publications/analysis-of-the-arab-spring/)
[1] Stokel-Walker, s. 25–27.
[2] Honwana, s. 15–17.
[3] Applied Knowledge Services
Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 22. osa.