Vuoden 2010 Loviisan Rauhanfoorumin aikana minulla oli kunnia isännöidä israelilaisen Roni Segolyn ja palestiinalaisen Sulaiman Khatibin Suomen-vierailua. He vierailivat täällä Combatants for Peace -järjestön edustajina ja tekivät minuun välittömästi suuren vaikutuksen. Heistä huomasi, että he olivat tosissaan. Heillä oli sekä visio että vilpitön halu ja kyky olla osana Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisua.

Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni oli suorittanut armeijan, sympatisoinut äärioikeistoa ja työskennellyt muun muassa Israelin salaisen palvelun Shin Betin leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä juuri mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitusta tempauksesta hän jäi kiinni, joutui oikeuteen ja vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.

 KIELI AVAIN YMMÄRRYKSEEN

Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän palkkatyö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.

Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti vastaavan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan häädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Vierailijat oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu nihkeästi. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoaa palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.

VÄKIVALLATON RATKAISU AINOA MAHDOLLINEN

Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi, kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he kummallakin puolella konfliktia elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu hyödyttävät kumpaakin maata.

Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten ja sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konfliktin laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.

ENTISTEN TAISTELIJOIDEN RAUHANJÄRJESTÖ

Järjestö, johon Rony Segoly liittyi ja jonka perustajistoon ja nykyiseen johtajistoon Sulaiman Khatib kuuluu, sai alkunsa vuonna 2005. Ensimmäinen tapaaminen järjestettiin merellä, ja mukana olleiden mukaan tunnelma oli hyvin varautunut ja epäluuloinen. Israelilaiset pelkäsivät tulevansa kidnapatuiksi ja palestiinalaiset pelkäsivät israelilaisten työskentelevän salaiselle poliisille ja järjestävän heidät ennemmin tai myöhemmin vankilaan.

Maailmassa on lukuisia veteraanien perustamia rauhanjärjestöjä, mutta Combatants for Peace on ainut, jonka ovat perustaneet ja jota pyörittävät meneillään olevan konfliktin entiset taistelijat rajalinjan kummaltakin puolelta. Alkuaikana mukaan otettiin vain taisteluihin aktiivisesti osallistuneita. Nykyisin toiminnassa on mukana myös henkilöitä jotka eivät taisteluihin ole osallistuneet.

Paitsi vallasta, konfliktialueilla taistellaan myös kansainvälisestä huomiosta. Valitettavasti median huomio kiinnittyy aina helpommin väkivaltaisiin yhteenottoihin kuin väkivallattomiin kampanjoihin. Combatants for Peace järjestää konfliktin osapuolten veteraanien tapaamisia kymmenessä paikallisryhmässä sekä sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävää teatteria, uudelleenrakentaa tuhottuja koteja, kouluja ja hedelmätarhoja, järjestää luentoja yliopistoissa ja keskusteluryhmiä ihmisten kodeissa sekä organisoi mielenosoituksia ja suoraa väkivallatonta vastarintaa. Kyse on ruohonjuuritason tehokkaaksi havaitusta rauhantyöstä, jonka toivoisi saavan laajempaa kansainvälistä huomiota ja tukea.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 16. osa.