Kansalaisuudettomat: Ei mistään kotoisin

Useimmilla meistä on papereita, asiakirjoja ja muovikortteja, joita käyttäen voimme nostaa rahaa käteisautomaatista, päästä lääkäriin, matkustaa, ajaa autoa ja äänestää. Sama ei kuitenkaan onnistu kansalaisuudettomille henkilöille ja muille marginalisoiduille ryhmille.

Maanpakolaisena New Yorkissa elänyt juutalainen filosofi Hannah Arendt muotoili vuonna 1949 ilmauksen ”oikeus saada oikeuksia”. Arendtille tämä tarkoitti oikeutta kuulua poliittisesti järjestäytyneeseen yhteisöön ja tulla arvostelluksi oman toiminnan ja mielipiteiden perusteella. Tämä oli yhteenveto hänen henkilökohtaisesta kansalaisuudettomuudestaan, joka alkoi vuonna 1937 natsihallinnon alaisuudessa ja kesti vuoteen 1951. Hän kuvaili natsien murhaamien miljoonien juutalaisten ihmisoikeuksien menettämistä, mutta myös miljoonien ihmisten tuskallisia kokemuksia maanpakolaisuudessa.

Kansalaisuudettomien ihmisten laaja ilmaantuminen kahden maailmansodan jälkeen sai ajatuksen ihmisoikeuksista tuntumaan absurdilta. Arendtin mukaan ”ihmisoikeuksien aporia (sisäinen ristiriita)” syntyy, koska vain kansalaiset voivat vaatia niitä. Tämän seurauksena kansalaisuudettomat ihmiset olivat ”maailmattomia”, sanoi Arendt. He eivät olleet vain menettäneet kotiaan, mutta eivät myöskään löytäneet uutta kotia muualta. Kun nämä ihmiset suljetaan pois sosiaalisesta rakenteesta ja yhteiskunnan toiminnallisista järjestelmistä, heidät sysätään epäinhimilliseen ”tarpeettomuuteen”.

Toisen maailmansodan kauhut johtivat Yhdistyneiden kansakuntien luomiseen ja ihmisoikeuksien määrittelemiseen uudelleen vuoden 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa. Myös kansalaisuudettomien henkilöiden kokemukset heijastuivat tähän. Julistuksen 13. artiklassa vahvistetaan oikeus liikkua vapaasti valtion sisällä, poistua maasta ja palata omaan maahan. 14. artiklassa tunnustetaan jokaisen vainon kohteeksi joutuneen oikeus saada suojelua. 15. artiklassa säädetään, että jokaisella on oikeus kansalaisuuteen.

Mutta Yalen yliopiston tutkijan Seyla Benhabibin mukaan ihmisoikeusjulistuksen artiklat eivät takaa oikeutta kansalaisoikeuksien saamiseen tai jäsenyyteen poliittisessa yhteisössä. Kansainvälinen oikeus perustuu yksinomaan suvereenien kansallisvaltioiden sopimukseen ja on toimeenpantavissa vain niitä vastaan. Arendtin mielestä valtiollisten oikeuksien, valtioiden välisten oikeudellisten vaatimusten ja ihmisoikeusnormien väliset ristiriidat osoittivat, että ihmisoikeuksien piiriin kuuluvien pakolaisten määrä oli liian pieni. Siksi ihmisoikeuksien julistuksella ei ollut hänen mukaansa paljonkaan tekemistä todellisten poliittisten pakolaisten kohtalon kanssa. Hän vaati kaikille oikeutta olla poliittisen yhteisön jäsen.

Muut ihmisoikeudet ovat hyödyttömiä ilman oikeutta saada oikeuksia ja kuulua poliittiseen ja sosiaaliseen yhteisöön. Tämä pätee kansalaisuudettomiin henkilöihin ja kaikkiin niihin, joilta on riistetty kansalaisoikeudet: paperittomiin, vähemmistöihin joilla ei ole oikeuksia, pakolaisiin ilman oleskeluoikeutta, kodittomiin, työttömiin ja riistettyihin. Arendtin mukaan ihmiset eivät synny tasa-arvoisina, vaan heistä tehdään samanarvoisia ryhmän jäseninä päätöksellä taata yhtäläiset oikeudet toisilleen.

Ihmisoikeudet eivät sinänsä ole oikeudenmukaisia tai osallistavia. Ihmisoikeudet ovat oikeuksia vastustaa kaikkia epäoikeudenmukaisuuden ja sorron muotoja. Niistä on neuvoteltu jatkuvasti ja taisteltu vuosisatojen ajan. Tämä pätee erityisesti työväenliikkeeseen, joka on aina yhdistänyt poliittisen taistelunsa laillisten oikeuksien vaatimukseen. Kun otetaan huomioon nykyinen vaara, että hallitukset ja poliittiset puolueet käyttävät ihmisoikeuksia hyväkseen yksinoikeuden vaatimiseksi ja jopa sodan perustelemiseksi, ”oikeus oikeuksiin” tarkoittaa oikeuksien neuvottelemista uudelleen.

Harvardin yliopiston tutkijalle Stephanie DeGooyerille taistelu tarkoittaa ennen kaikkea oikeutta olla oikeudenmukaisuutta tarjoavan yhteisön jäsen. Ihmisoikeuksia on pidettävä ja käytettävä poliittisena käytäntönä. Kansallisliikkeet ja puolueet yrittävät yhdistää ihmisoikeudet kansallisvaltioon varaamalla oikeudet valikoidulle etniselle ryhmälle ja luoden siten keinotekoisen yhteisöllisyyden tunteen, joka perustuu pois sulkemiseen. Arendt väittää, että todellinen demokratia voi olla olemassa vain silloin, kun kansallisvaltion keskitetty voima on murrettu. Demokratia on aktiivista osallistumista yhteiskunnallisten ja poliittisten päätösten tekemiseen. Tämä osallistuminen edellyttää oikeutta saada oikeuksia ja siten oikeutta paikkaan yhteiskunnassa.

Valtiottomien ja oikeudettomien ihmisten nykytilanne kaikkialla maailmassa luo uuden merkityksen Arendtin ”ainoan oikeuden” vaatimukselle. Kyse on sosiaalisista ja poliittisista toimintavaihtoehdoista ja osallistumisesta, joiden avulla ”maailmattomat” voivat paeta tilanteestaan ja saada takaisin toimintakykynsä, identiteettinsä ja ihmisarvonsa. Hallitukset ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat yhdessä vastuussa ihmisoikeuksien vahvistamisesta äänioikeudettomien voimaannuttamiseksi emansipatorisen ja poliittisen energian avulla. Siihen sisältyy solidaarisuuden osoittaminen ”maailmattomille” ja kansalaisuutta vailla oleville sekä omista etuoikeuksista ja vallasta luopuminen. Sitoutuminen oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan eli yhteisön solidaarinen vastuu yksilöstä edellyttää, että ihmisoikeudet määritellään uudelleen oikeudeksi puolustaa omia oikeuksiaan.

Suomennos: Anu Harju

Luku Citizens of nowhere teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.