Heikki Aittokoski, isoviha ja perivihollinen

Heikki Aittokoski ilmoitti olevansa Täystuhon jäljillä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (8/2021) jutussa. artikkelissa on rajuja nostoja: ”Marjatta Puusti riisuttiin ja ruoskittiin lyijykärkisellä piiskalla. Lopuksi hänen silmänsä tehtiin sokeiksi palavalla talilla.” Aittokosken mukaan ”todistusvoima on historiassa tärkeää, jotta erheelliset käsitykset pystyy kumoamaan.”

Historian tarkastelussa on tärkeää muistaa, että historiaa ei tule käyttää ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä. Kestävän rauhantilan edistämisen aikakautena keskeisenä edellytyksenä tulisi olla historiatarinoiden ylläpitämien vastakkainasetteluiden ja viholliskuvien purkaminen. Tämä ei näytä olevan muotia, kun Suomi on hankkimassa monitoimihävittäjiä. Sen oikeuttamiseen näyttää olevan tarpeen historiallisen perivihollisen kuvan vahvistaminen.

Isoviha, AKS ja ryssänpelko

Isoviha on yksi suomalaisen historiankirjoituksen poliittisimpia käsitteitä. Sen avulla suomalaisessa politiikassa ja historiankirjoituksessa on pitkää ruokittu teesiä Neuvostoliitosta ja Venäjästä Suomen perivihollisena.

Heikki Aittokosken jutussa esitetyt isovihan raakalaismaisuudet ovat historian todellisia tapahtumia, vaikka niihin voi suhtautua tietyllä varovaisuudella. Helsingin Sanomissa 13.2.1988 on Ari-Heikki Guillaumen juttu ”Liioittelu väärensi kuvaa isostavihasta”. En tiedä, tulkitseeko Aittokoski kyseisen jutun suomettumisen ajan haluksi vähätellä isovihan todellisuutta.

Isoviha on ollut keskeinen keskusteltaessa ryssävihan synnyn syistä. Perivihollinen-teesin keskeinen ajatus on, että venäläiset ovat kansana halveksittavia ja vihattavia yhtäältä rodullis-etnisen ominaislaatunsa, toisaalta Suomea uhkaavan ekspansiohalunsa vuoksi. Venäläisiin kohdistuva kielteisyys on teesin mukaan Suomessa ikivanhaa ja liittyy erityisesti isonvihan aikaan.

Puhtaimmillaan perivihollinen-ajattelu tulee ehkä ilmi Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) kuuluisassa manifestissa Ryssästä saa puhua vain hammasta purren (1922), jossa maalataan rasistinen kuva venäläisistä samalla tavalla kuin Hitler teki sen juutalaisista Taisteluni-teoksessa. AKS:n pamfletti antoi kuvan, että venäläisten voitto (ei siis bolsevikkien) tulisi merkitsemään Euroopan ja kulttuurin tuhoutumista. Hitlerin mukaan ”juutalaisen marxilaisuuden opin” voitto puolestaan tulisi merkitsemään ihmiskunnalle ”hautaseppelettä” ja maapallon muuttumista kiertotähdeksi, joka kiertäisi ”rataansa eetterissä ihmisistä tyhjinä”. AKS:lle venäläisyys oli samankaltainen vihollinen kuin juutalaisuus natseille. Sen voitto uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta. AKS:n pamfletin perusteluna teesille oli isonvihan tarinat.

AKS:n ja sen aikalaisen Vihan Veljien järjestön julkilausuttu tavoite oli koko kansan opittava ryssäviha, joka oli siis syntynyt jo isonvihan aikana. Vaadittiin sellaista vihaa venäläisiä kohtaan, ettei yhdelläkään ryssän ystävällä tai maankavaltajalla ollut mahdollisuutta saada asemia julkisessa elämässä. Kaikkinaista kaikkia venäläisiä – olkoon mustia tai punaisia – vahingoittavaa toimintaa pidettiin kansalaisvelvollisuutena.

Sisällissota 1918 ja venäläisviha

Professori Matti Klingen näkemyksen mukaan venäläisviha ei ole ”ikimuistoista”, vaan synnytettiin vuosina 1917–1918. Hän toteaa tutkimuksessaan Ryssäviha (1972), että perivihollinen-teesin syntyyn vaikutti ennen kaikkea ”1920-luvun ryssäviha” ja ”pelko Venäjän voimistumisen seurauksista Suomelle”. Osittain ryssävihan taustalla vaikutti valkoisten suorittama venäläisten etnisen puhdistuksen oikeuttaminen vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä. Tunnetuin niistä on Viipurissa valkoisten tekemä venäläisten joukkoteloitus. Nuorimmat teloitetut olivat vain 12–13-vuotiaita koululaisia ja mukana oli myös ainakin kolme naista.

Klingen näkemys saa vahvistusta Outi Karemaan väitöskirjassa Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923 (1998). Hänen mukaansa ryssävihaan liittyi venäläisten esittäminen toisena ja leimaaminen viholliseksi. Karemaan mukaan vihollisleiman oikeuttaminen ja venäläisten mytologisointi periviholliseksi oli kytköksissä nimenomaan vuoden 1918 sisällissotaan ja sen jälkeiseen tilanteeseen.

Historioitsija Kari Tarkiainen on todennut, että tutkimuksen valossa on varsin vaikea nähdä isovihan psyykkisiä ja mentaalisia vaikutuksia. Myös professori Osmo Jussila toteaa, että isostavihasta lähtien jatkuva ryssäviha ei pidä historian valossa paikkaansa. Hänen mukaansa ”suomalais-venäläiset suhteet ovat tuskin koskaan olleet lämpimämmät kuin 1840-luvulla”.

Suomettuminen, isoviha ja historiankuva

Aittokosken mukaan on ollut ”pyrkimyksiä vähätellä isovihaa (– –) etenkin suomettumisen vuosikymmenillä. Silloin ei rohjettu sanoa ääneen tai haluttu ehkä edes uskoa, että neuvostoliittolaisten ystävien isovanhemmat olisivat tehneet jotain niin perin raakalaismaista”. Historiallisen totuuden nimissä hänen olisi tullut verrata ”suomettumisen” ajan isovihakuvaa Suomen itsenäisyyden alkuajasta aina jatkosodan päättymiseen vallinneeseen näkemykseen, joka palveli venäläisvastaisuuden ja ryssävihan polttoaineena.

Yksipuolisen tulkinnan myötä Aittokoski syyllistyy käyttämään historiaa politiikan käyttövoimana, missä on kysymys menneisyyden ryöstöviljelystä ja sen valikoivasta käytöstä ja tulkinnasta. Aihetta käsitellään muun muassa Kimmo Katajalan teoksessa Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut (2009).

Isonvihan ajan raakuudet meillä ja muualla

Aittokoski mainitsee yhdellä lauseella, että isonvihan tapahtumat eivät olleet tuona aikana erityisiä raakuudessaan: ”Hirmutyöt ovat aina olleet osa sotaa. Ruotsalaiset ja suomalaiset olivat hekin raakalaismaisia, kun he 1600–1700-luvuilla sotivat vaikkapa Saksassa ja Puolassa.”

Kirjoituksen monipuolistamiseksi Aittokoski olisi voinut lainata Peter Englundin teosta Pultava, jossa Englund kertoo Ruotsin tunkeutumisesta Masuriaan ja miten se reagoi vastarintaan: ”Ruotsin vastaus oli hirvittävän kova. Metsiin lähetettiin joukkoja, joilla oli käsky surmata kaikki yli 15-vuotiaat miehet ja teurastaa karja (– –). Lisäksi kaikki kylät oli poltettava maan tasalle.” Ja edelleen: ”Armeijan barbaarisuus nousi Masuriassa kukkaansa, kun pieniä lapsia vangittiin, ruoskittiin ja uhattiin hirttää heidän vanhempiensa taivuttamiseksi.” Rakuunaeversti Nils Gyllenstierna kirjoitti tapahtumista seuraavasti: ”Paljon kansaa teurastettiin ja kaikki käsiin saatu poltettiin ja tuhottiin, joten uskonpa etteivät jäljelle jääneet tule järin nopeasti ruotsalaisia unohtamaan.”

Filosofian tohtori Marko Lehti varoittaa Antti Blåfieldin toimittamassa teoksessa Historian käyttö ja väärinkäyttö (2016) metahistoriallisista tulkinnoista kuten ajatuksesta ”sivilisaatioiden konfliktista, jotka voivat koskettaa niin lännen ja Venäjän kuin lännen ja islamin suhteita”. Samankaltainen varoitus on paikallaan ilmastokriisin ja ydinaseiden aikakaudella Suomen ja Venäjän historiasta. On tajuttava myös historian väärinkäytön seurausten jatkuvuus. Lehti korostaa, että ”väkivaltaisen konfliktin jälkeen konfliktin aikana luodut historian tulkinnat usein vahvistuvat entisestään”. Kaikkiaan Aittokosken artikkeli on lisäpolttoainetta perivihollisteesille aikana, jolloin hallitus on tekemässä Suomen valtion historian suurinta asehankintaa, jonka julkilausumattomana oikeutuksena on Venäjä.

Teksti: Jouko Jokisalo