Sydäntäni särkee, kun ajattelen sisarentytärtäni Deemaa. Hänen toinen syntymäpäivänsä koitti Israelin pommitusten aiheuttamien kauhujen keskellä.

Olin ajatellut järjestää hänelle juhlat. Halusin hänen kokevan lapsuuden, joka olisi täysin erilainen kuin omani oli ollut. Toiveeni oli, että Deema nauttisi syntymäpäivästään. Paljon leluja ja kakkuja, jotka hän jakaisi muiden lasten kanssa.

Unohdin, että asumme Gazassa. Täällä kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Deeman syntymäpäivänä syttyi sota.

Kysyin siskoltani hänen lapsistaan. Hän kertoi, että heille oli noussut hälyttävän korkea kuume. Pelosta.

Ennen tätä viimeisintä sotaa tuntui, että voisin kirjoittaa blogikirjoituksia mistä tahansa halusin. Suunnittelin kirjoittavani suosikkipelaajastani ja hänen innostavasta elämästään.

Neljään päivään tämän viimeisimmän sodan alkamisen jälkeen en pystynyt kirjoittamaan mitään, koska en voinut uskoa mitä oli tapahtumassa. En kyennyt järjestämään ajatuksia mielessäni.

Mieleni oli liian kiireinen. Kaikki Gazassa miettivät lukemattomia vaihtoehtoja, miten tapahtumat voisivat kehittyä.

Lopulta kykyni kirjoittaa palautui. Kirjoitan nyt raskain mielin, ja ajatukseni keskittyvät ystäviini, jotka joutuivat pakenemaan kodeistaan.

Omistin neljä vuotta elämästäni opiskelulle Gazan islamilaisessa yliopistossa. Valmistuin kaksi kuukautta sitten. Tunsin ylpeyttä. Gazan islamilainen yliopisto ei ainoastaan tarjonnut minulle koulutusta, vaan antoi minulle myös mahdollisuuden kohdata todellisia ystäviä. Se on paikka, jossa nauroin äänekkäästi, itkin surujani, söin ystävieni kanssa, luin lempikirjojani, opinnot sujuivat erinomaisesti ja suunnittelin tulevaisuuttani. Minulla oli kunnianhimoa.

Israelin ilmaiskut tuhosivat kaiken tämän.

Uskomattomia vastoinkäymisiä

Olen kävellyt joka sentin yliopistoa ympäröivillä kaduilla. Olen käynyt jokaisessa kirjakaupassa ja kahvilassa ja monissa muissa paikoissa yliopiston lähellä. Olen ottanut siellä kauniita kuvia. Enpä tiennyt, että kaikki nämä hetket olisivat pian pelkkiä muistoja.

Vaikka olin valmistunut ja työskentelin rakentaakseni tulevaisuuttani, huomasin yhä vain palaavani yliopistolle – olihan se minulle tuttu paikka.

Olin aloittanut harjoitteluohjelman, jonka tarkoituksena oli parantaa kykyjäni kirjoittaa ja kääntää ja auttaa minua löytämään työpaikka. Toivoin parempaa tulevaisuutta itselleni ja perheelleni.

Israelin armeija on nyt tuhonnut paikan, jossa kurssia pidettiin. Se on tuhoutunut raunioiksi.

Israel on tuhonnut unelmani.

Israel on ottanut kohteekseen Gazan elintärkeän infrastruktuurin: moskeijoita, sairaaloita, kouluja, yliopistoja, asuinrakennuksia, kauppoja ja viestintäverkkoja. Tämä on tehnyt ihmisten tavoittamisesta uskomattoman vaikeaa.

Monet ystävistäni asuvat naapurustossa, joka on täysin tuhoutunut. He ovat nyt suunnattomissa vaikeuksissa: ei sähköä, ei vettä, ei kommunikaatioyhteyksiä. En ole varma, ovatko he elossa, loukkaantuneet vai selvinneet ehjinä (ainakin fyysisesti).

Heidät on monella tapaa revitty juuriltaan. Heidän tilanteensa on hirvittävä.

Minulla on myös ystäviä, jotka ovat menettäneet läheisiään. On ollut vaikeaa löytää tapa ilmaista osanottoni. Sanat ovat pettäneet minut. Kun olen onnistunut puhumaan surevien ystävieni kanssa, syvä murhe heidän äänessään on kertonut kaiken.

Lukuisten soittoyritysten jälkeen onnistuin vihdoin tavoittamaan parhaan ystäväni Jumanan. Hän oli joutunut lähtemään kodistaan alueelle annettujen pommiuhkausten vuoksi. Hänen perheensä keräsi mukaansa vain henkilöllisyystodistuksensa, passinsa ja muut välttämättömät asiakirjat sekä joitakin vaatteita.

”Koko naapurustomme on evakuoitu”, Jumana kertoi. ”Naiset ja lapset huusivat kaduilla eivätkä löytäneet paikkaa, jossa olisivat olleet turvassa. Ei ollut autoja, jotka olisivat kuljettaneet meidät turvaan.”

Jumana itki puhuessaan minulle peloistaan. ”Menetän kaiken. Menetän paikan, jossa vietin lapsuuteni. Minulla ei ole enää omaa huonettani. Emme pääse kokoontumaan yhteen veljieni ja heidän poikiensa kanssa.”

Olemme ystävieni kanssa lähettäneet toisillemme viimeisiä viestejä. Kirjoitamme ylös, mitä halusimme saavuttaa. Mitkä olivat pyrkimyksemme. Kirjoitamme ylös, kuinka paljon rakastamme maatamme. Lupaamme puolustaa sitä.

Kirjoitamme näitä viestejä ihmisille, joilla ei ole inhimillisyyttä tai moraalin tajua.

Me säilytämme arvokkuutemme.

Teksti: Ghayda’a Hasan Owaidah
Kirjoittaja on Gazassa asuva kirjailija.

Suomennos: Anu Harju

Artikkeli on alun perin julkaistu 17.10.2023 Electronic Intifadan nettisivulla.