Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi on muuttanut kansainvälisen politiikan entistä arvaamattomammaksi. Maailma on odottanut Trumpin seuraavia liikkeitä. Viimeaikaisista tapahtumista on mahdollista tehdä joitain varovaisia johtopäätöksiä.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat oli valtansa huipulla. Kun vielä kylmä sota päättyi Neuvostoliiton romahtamiseen, alettiin puhua uudesta maailmanjärjestyksestä ja historian lopusta. Yhdysvallat ja Euroopan unioni muodostivat liittolaisineen poliittisen lännen ja vetivät entisiä Varsovan liiton maita Itä-Euroopasta Naton jäseniksi.
Vuonna 2000 Yhdysvaltojen ruoriin asettui George W. Bush. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut innostivat uuskonservatiiviset haukat toteuttamaan aggressiivisempaa interventiopolitiikkaa. Miehittäessään liittolaisineen Afganistanin ja Irakin USA yritti samalla laajentaa globaalia sotilastukikohtaverkostoaan entisen Neuvostoliiton alueelle Keski-Aasiaan terrorisminvastaisen sodan nimissä.
USA:n johtamat sotilaalliset interventiot syöksivät Lähi-idän kaaokseen. Maan julkinen velka paisui samalla, kun ”hyvän seriffin” maine tahraantui lopullisesti joukkotuhoasevalheiden ja kidutusskandaalien paljastuttua. Bushin kausi päättyi asuntokuplasta puhjenneeseen finanssikriisiin. Laskutavasta riippuen Afganistanin ja Irakin sodat ovat maksaneet amerikkalaisille veronmaksajille 2–6 triljoonaa dollaria.
KOHTI MONINAPAISTA MAAILMAA
Vuonna 2008 Venäjä otti Vladimir Putinin johdolla takapakkia yhteistyöstä Naton kanssa. Se osoitti Georgiassa olevansa valmis käyttämään sotilaallista voimaa mikäli sen keskeiset intressit olisivat vaarassa. Keski-Aasiassa USA oli joutunut jättämään sotilastukikohtansa yhden toisensa jälkeen. Etelä-Amerikassa oli jo pitkään virinnyt bolivaarinen vallankumous Hugo Chávezin innoittamana.
Heikentynyt USA ja euroalueelle levinnyt talouskriisi kannustivat nousevia talousmahteja Brasiliaa, Venäjää, Intiaa ja Kiinaa yhteistyöhön. Maiden johtajat tapasivat Venäjällä Jekaterinburgissa vuonna 2009 ja päättivät yhdessä tavoitella poliittista vaikutusvaltaa. Pian seuraan liittyi myös Etelä-Afrikka. Nämä BRICS-maat sitoutuivat kehittämään moninapaista maailmanjärjestystä.
Seuraavana vuonna USA:n presidentiksi nousi Barack Obama. Yhdysvaltojen ensimmäinen tummaihoinen presidentti, kuin itse Martin Luther King, palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla ennen kuin hän oli edes ehtinyt kääriä hihojaan. Monet todella uskoivat Obamaan ja hänen lupauksiinsa. Oliko Obaman valinta sittenkin vain Bushin tahraaman maineen palauttamisyritys, jotta Yhdysvallat nähtäisiin taas demokratian ja ihmisoikeuksien tyyssijana?
Obama peri Bushilta terrorismin vastaisen sodan ja talouskriisin. Rauhannobelisti jatkoi totuttua militaristista linjaa, mutta toisin kuin Bush, hänen hallintonsa operoi kulisseissa. Samalla kun media uutisoi joukkojen vetäytymisestä, pommitukset jatkuivat Irakissa ja Afganistanissa ja lennokki-iskut Jemenissä ja Pakistanissa.
Israelin ja Palestiinan rauhanneuvottelut olivat jäissä. Islamististen äärijärjestöjen oli helppo toimia sekasortoisessa Lähi-idässä. Irakin miehitys lisäsi Iranin vaikutusvaltaa. Iranin johtamaan shiialaiseen blokkiin kuuluivat uuden Irakin keskushallinto, Syyria ja Libanonin Hizbollah. Israel, Nato-maa Turkki ja Saudi-Arabian johtama sunniblokki (Egypti, Jordania sekä Arabian niemimaan pienet kuningas- ja sheikkikunnat Kuwait, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Bahrain) olivat huolissaan Iranin vahvistumisesta ja etenkin sen ydinohjelmasta.
Juuri kun Obama ilmoitti siirtävänsä sotilaallisen painopisteen niin sanotusta Lähi-idästä Itä-Aasiaan, puhkesi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä median nimeämä ”arabikevät”. USA:n ja EU:n määrittämässä tahdissa marssineet liittolaisdiktaattorit Tunisiassa ja Egyptissä saivat lähteä. Kansannousua Libyassa lähdettiin tukemaan, ja lopuksi Nato-maat pommittivat kapinalliset voittoon. Syyriassa USA, EU sekä arabiliittolaiset (Turkki, Saudi-Arabia ja muut kuningaskunnat Qatar, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Jordania ja Marokko) tukivat kapinallisia parhaansa mukaan kammetakseen Syyrian presidentin Bashar al-Assadin vallasta. Lopputuloksena Syyria, Libya ja näiden lisäksi Jemen ovat ajautuneet kaaokseen, josta ääri-islamilaiset järjestöt, kuten Isis, elävät.
MAAILMAN PAINOPISTE VALUU ITÄÄN
Vaikka Kiinan, Intian ja Venäjän keskinäinen kilpailu vaikeuttaa niiden yhteistyötä, BRICS-maat ovat onnistuneet löytämään yhteisiä intressejä ja päämääriä. Vuonna 2013 Kiina käynnisti mittavan Yksi vyö, yksi tie -hankkeen (OBOR), joka sisältää rautateitä, satamia ja muuta infrastruktuuria historiallisen Silkkitien hengessä. Kiina haluaa valjastaa globalisaation prosessit omaksi edukseen.
Kansainvälinen valuuttajärjestö IMF julisti vuonna 2014, että Kiina oli ohittanut Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena. USA oli pitänyt ykköspaikkaa 1870-luvulta lähtien. Seuraavana vuonna syntyi Kiinan aloitteesta Aasian infrastruktuuri-investointipankki AIIB sekä BRICS-maiden Uusi kehityspankki NDB. Onko USA:n hegemoniaan perustunut maailman talousjärjestelmä tullut tiensä päähän?
EU:n taloudellinen alamäki ja pankkien keinottelu ovat ajaneet unionin yhtenäisyyden kriisiin. Kreikka joutui kokemaan nahoissaan uusliberalistisen kauppapolitiikan kurituksen, jonka kohteeksi olivat yleensä joutuneet köyhät kolmannen maailman valtiot. Velkaiset EU-maat ja vanheneva väestö eivät pysty kilpailemaan Aasian talouskasvun kanssa. EU-maiden liittyminen Aasian infrastruktuuri-investointipankkiin koettiin USA:ssa puukon iskuna selkään.
Venäjän suorittama Krimin miehitys oli räikeä kansainvälisen oikeuden loukkaus, ja Putinin Venäjä on joutunut Atlantin molemmin puolin huonoon valoon. Suhteutettuna USA:n ja EU:n vuosikymmeniä jatkuneeseen interventiopolitiikkaan Venäjän ”oman sotilastukikohdan” miehitys Sevastopolissa jäänee pieneksi alaviitteeksi historian kirjoissa. Molemminpuoliset talouspakotteet edistävät ainoastaan jatkuvaa talouskasvua kritisoivan kansainvälisen degrowth-liikkeen asiaa.
Venäjä palasi näyttävästi Lähi-idän estradille aloittaessaan pommitukset Syyrian kapinallisia vastaan, joiden avulla al-Assadin hallinto valtasi kapinallisten pääkaupungin Aleppon. Lisäksi Venäjä myi kehittyneen ilmatorjuntajärjestelmän Iraniin, joka on edistänyt suhteitaan Aasian maiden kanssa. Onko USA:n sotavoimien rajat tullut vastaan? Se luopui jo muutamia vuosia sitten vaatimasta al-Assadin eroa Syyriassa ja osallistui kansainväliseen sopimukseen Iranin ydinohjelmasta. Syystäkin Saudi-Arabia ja Israel ovat olleet huolissaan Lähi-idän valtatasapainon järkkymisestä, vaikka niiden oma välitön turvallisuus on lyhyellä aikavälillä lisääntynyt niiden vihollisten taistellessa keskenään.
Vastauksena Aasian taloudelliselle vahvistumiselle Obaman hallinto neuvotteli kansainvälisistä vapaakauppasopimuksista (muun muassa TTIP Euroopassa ja TPP Tyynellämerellä). Naton tehtävänä on ollut Venäjän liikkumavaran minimoiminen Euroopassa samalla, kun sotilasoperaatiot jatkuvat Afganistanissa, Irakissa ja Syyriassa. Jemenissä USA:n ilmaiskut tappoivat YK:n mukaan vuonna 2015 enemmän siviilejä kuin al-Qaida.
Vuonna 2014 USA suoritti Afrikassa 674 sotilasoperaatiota. Määrä kasvoi 300 prosentilla vuodesta 2008, jolloin se perusti Afrikan sotatoimialueen esikunnan Usafricomin. Maanosan suurimmaksi yksittäiseksi kauppakumppaniksi on noussut kuitenkin Kiina, joka pyrkii haastamaan sotilaallisesti USA:n hegemonian lähialueillaan. USA:n globaali sotilaallinen hallinta käy yhä raskaammaksi taakaksi kantaa, ja Kiina on pyrkinyt haastamaan USA:n lähialueillaan halvemmilla sotilasteknisillä ratkaisuilla. Aasiassa seurataankin huolestuneena Kiinan sotilasmahdin kehitystä. USA on pyrkinyt vakuuttamaan eripuraisia liittolaisiaan Japania ja Etelä-Koreaa niiden puolustamisesta pahan paikan tullen.
Kiinalla on monia heikkouksia. Se ei voi luottaa liittolaisiinsa Intiaan ja Venäjään. Malaccan kapea salmi Singaporessa on USA:n sotilaallisessa hallinnassa ja sen läpi kuljetetaan huomattava määrä öljyä Aasiaan – kolme kertaa enemmän kuin Suezin kanavan kautta. Kiinan talous on alkanut osoittaa hidastumisen merkkejä ja maalla on suuria ympäristöongelmia. BRICS-maa Brasilian johtoon asetettiin USA:n tiedustelupalvelun entinen informantti ja vasemmistohallitukset ovat Etelä-Amerikassa vastatuulessa.
MAAILMANPOLITIIKAN SEKAVA PAKKA
Kaikkea tätä taustaa vasten Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi herättää monia kysymyksiä. Trumpin lupaukset ja vaaliretoriikka America first (Amerikka ensin) vetosi äänestäjiin. Kuinka pitkälle Trump on valmis menemään sisä- ja ulkopolitiikassaan lupaustensa lunastamiseksi?
Astuttuaan virkaansa hän ensimmäisinä tekoinaan romutti vapaakauppasopimukset, joiden piti olla USA:n pitkään ja huolellisesti suunniteltuja vastauksia moninapaistuvan maailman haasteisiin. Vetäytyminen Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta sai USA:n liittolaiset Australian ja Uuden-Seelannin vetoamaan Kiinaan, että se korvaisi USA:n, jotta sopimus syntyisi. Trump ikään kuin lahjoitti tarjottimella sopimuksen Kiinalle, jota vastaan sopimus oli suunnattu.
Kesäkuun puolessavälissä Intia ja Pakistan liittyivät Kiinan OBOR-hankkeen hengessä virallisesti euraasialaiseen Shanghain yhteistyöjärjestöön (SCO), johon kuuluvat Kiinan ja Venäjän lisäksi Keski-Aasian maat. Venäjä haluaisi mukaan myös Iranin. Kiina ja Kaakkois-Aasian maiden ASEANin (muun muassa Malesia, Indonesia, Filippiinit, Singapore, Thaimaa, Vietnam, Laos) väestömäärältään maailman suurin vapaakauppa-alue tiivistyy haasteista huolimatta.
Yksittäisiä valtioita ja niiden suurvaltasuhteita seuraamalla on mahdollista havainnoida tulevaisuudennäkymiä hiukan tarkemmin. Turkki, Egypti, Iran, Saudi-Arabia ja vaikkapa Filippiinit tasapainottelevat mahdollisuuksiensa mukaan suhteessa Yhdysvaltoihin ja Kiinaan. Vanhat liittoutumat rakoilevat konflikteissa (Syyria, Libya ja Jemen) sekä vaikkapa suhteessa Itä-Kiinan meren saarikiistoihin.
Nato-maa Turkki on Recep Tayyip Erdoğanin johtamana ottanut etäisyyttä Yhdysvaltoihin ja EU:hun, mutta ei näytä toistaiseksi löytävän yhteistä säveltä Venäjän kanssa Syyrian konfliktissa. Turkki ja Iran taas tukevat yhdessä Qataria tämän ajauduttua poliittiseen kiistaan Saudi-Arabian johtaman blokin kanssa. Saudi-Arabian perinteinen liittolainen Egypti on Abdel Fattah al-Sisin johtamana ollut tukkanuottasilla Saudi-Arabian kanssa ja alkanut tukea julkisesti al-Assadin hallintoa Syyriassa. Viime vuoden lopulla Saudi-Arabia jopa katkaisi öljyntoimitukset Egyptiin. Jemenissä Egypti ja saudit käyvät kuitenkin sotaa yhteisessä rintamassa ja Egypti tukee Saudi-Arabiaa Qatar-kiistassa. Libyassa Egypti on joidenkin lähteiden mukaan aloittanut sotilasyhteistyön Venäjän kanssa.
Filippiinit on Rodrigo Duterten johdolla ottanut etäisyyttä Yhdysvaltoihin. Samalla se miehitti muutamia Itä-Kiinan meren saaria ja riuttoja öljynporauksia varten. Tavatessaan Kiinan presidentin Xi Jingpingin Duterte väitti Kiinan johtajan uhanneen sotatoimilla, mikäli Filippiinit ei vetäytyisi valtaamiltaan alueilta. Kiina ei ole vahvistanut Duterten väitteitä. Samaan aikaan Filippiinit on tehnyt USA:n erikoisjoukkojen kanssa yhteistyötä ääri-islamistien vastaisessa taistelussa Mindanaon saarella.
TRUMPIN TEMPOILEVA LINJA
Trumpin arvaamaton ulkopolitiikka on mahdollistanut uusia avauksia. Monet USA:n aiemmat liittolaiset tuntuvat palanneen keräämään mahdollisia irtopisteitä 2000-luvun alun lähtöasetelmista, josta ne luisuivat omille teilleen Obaman kauden lopulla. Jatkavatko ne taas poliittisen liikkumavaran kartoittamista, kun mahdolliset hedelmät on korjattu? Trumpilla on runsaasti keppiä ja porkkanaa tarjolla.
Trumpin suhteet Venäjään ovat niin epäselvät, että jopa senaatin tiedustelukomitea on aloittanut tutkinnat yhteyksien selvittämiseksi. Kosmeettiset pommitukset Syyrian hallinnon lentokentälle eivät hälventäneet epäilyjä Trumpin hyvistä Venäjä-suhteista. Ne pikemminkin nolasivat Kiinan presidentin Jingpingin, joka istui illallisella Trumpin kanssa pommitusten alkaessa. Tapaamisen jälkeen Trump julisti neuvotteluita Jinpingin kanssa menestykseksi. Yhteinen sävel oli löytynyt. Eikö Kiinan pitänyt olla amerikkalaisten työpaikkojen päävihollinen?
Ensimmäiseksi ulkomaanvierailukohteekseen Trump valitsi Saudi-Arabian. Islamofobiset äänenpainot katosivat kuin pieru Saharaan Trumpin ylistäessä ”rauhanuskontoa” islamia ja ”rauhanomaisen saudikuningaskunnan” panosta terrorisminvastaisessa sodassa. Egyptin al-Sisi oli saapunut monien muiden islamilaisten maiden johtajien tavoin paikalle. Trumpin julistamia noin 350 miljardin dollarin kauppoja säestivät vihamieliset Iran-lausunnot, jotka olivat hunajaa saudien korville. Trump on aiemmin uhannut vetäytyä Iranin ydinohjelmasopimuksesta.
Saksan Angela Merkelille Trump puolestaan lätkäisi 350 miljardin euron laskun ja vaati eurooppalaisia Nato-kumppaneitaan lisäämään asemäärärahoja. Yhtenäiseen historialliseen länteen uskovat saivat lisää vettä myllyyn, kun Trump jätti puheessaan mainitsematta tukensa Naton yhteispuolustukselle. Myöhemmin Trump on vakuutellut pitävänsä kiinni Naton viidennestä artiklasta. Entä minne Trump unohti länsimaiset arvot vetäessään USA:n Pariisin ilmastosopimuksesta?
AJAN HENKI
Maahanmuuttajista tehdään syntipukkeja, kun tuloerot kasvavat ja ihmisten ostovoimaa heikkenee. Eurooppa on alkanut taas muistuttaa huolestuttavalla tavalla Hannah Arendtin (1907–1975) Totalitarismin synty -teoksessaan kuvaamaa kehitystä, joka johti toiseen maailmansotaan ja kuolemanleireihin. Etenkin kirjan toinen luku Imperialismi on valitettavan ajankohtainen kuvaus.
Asevarustelu, nationalismin voimistuminen, pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos rytmittävät populististen liikkeiden esiinmarssia. Ilmiö toistaa itseään ympäri maailmaa. Turkin Erdoğanin, Filippiinien Duterten, USA:n Trumpin, Unkarin Viktor Orbánin, Intian Narendra Modin ja monen muun retoriikasta ja politiikasta löytyy paljon yhteisiä elementtejä. Samaan kategoriaan voidaan lukea myös ääri-islamilaiset jihadistiliikkeet.
On puhuttu faktojen jälkeisestä maailmasta, valeuutisoinnista ja hybridisodista. Ehkä propaganda ei vain ole enää kenenkään yksinoikeus? Pikemminkin muuttunut mediaympäristö tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden pönkittää omaa toivottua maailmankuvaa. Nettiostrakismiksi kutsutaan ilmiötä, jossa sosiaalisessa mediassa keskusteltaessa ymmärretään tahallaan väärin keskustelukumppanin viesti irrottamalla kommentit asiayhteydestään.
Kyse ei silti näytä olevan sivilisaatioiden välisestä yhteentörmäyksestä, vaikka näin usein huntingtonilaisessa hengessä esitetään. Pikemminkin törmäyskurssilla näyttäisivät olevan Moisés Naímin mukaan niin sanotun etelän nouseva ja pohjoisen taantuva keskiluokka. Maailman talouseliitti tuntuu tulevan hyvin toimeen keskenään kansallisuudesta, ideologiasta tai uskonnosta riippumatta.
Globaaleja haasteita voidaan ratkaista vain vuoropuhelun avulla. Moninapaistuvassa maailmassa ketkään eivät pääse sanelemaan muille, kuinka pitää elää. Kiinassa usein muistutetaankin Yhdysvaltoja siitä, että Kiina on tuhansia vuosia vanha sivilisaatio. Nuoren 200-vuotiaan Yhdysvaltojen tulisikin heidän mukaansa kuunnella kokeneempaa kumppaniaan. Ylivertaiseen vapaaseen ja demokraattiseen länsimaiseen omakuvaan pohjaavat narraatiot eivät kuitenkaan tunnu antavan liikkumavaraa maailman historian monipuolisempaan tarkasteluun. Etenkään, kun aasialaista kumppania pitää katsella alhaalta ylöspäin.
Teksti Karim Maiche
Kuvitus Essi Rajamäki
