Pakko se on myöntää, että tykistöammunnat ovat todella siistejä. Haupitsin laukauksen räjähdyksestä lähtevä paineaalto herättää eloon kuin yökerhon basso, ja ruudin haju ja ilmassa leijuva savu luovat eteerisen ilmapiirin.
Suomi oli jo pitkään ennen Nato-jäsenyyttään tehnyt kiinteää yhteistyötä liittokunnan kanssa, mutta varsinainen jäsenyys mahdollisti pääsyn aiempaa tiiviimpään harjoitteluun. Marraskuussa 2024 Rovajärvellä järjestetty Dynamic Front 25 -tykistöharjoitus on tuore esimerkki tästä. Harjoitus oli osa laajempaa, viidessä maassa samanaikaisesti tapahtunutta Lightning Strike 24 -harjoitusta. Sen tavoitteena oli koordinoida tietojen jakamista ja synkronoida tulitehtäviä valtioiden rajojen ja kielimuurien yli. Osallistuin tapahtumaan mediavieraana, kuvaajana The Ulkopolitist -verkkolehdelle, yhdessä toimittajakollegani kanssa.
En tiennyt mitä odottaa. Mitä paikan päällä tapahtuisi? Mitä pääsisimme kuvaamaan ja kuinka läheltä? Harjoitusten turvallisuuteen – niin ihmisten kuin eläinten – panostetaan vahvasti, tai ainakin niin väitetään. Meitä oli etukäteen varoitettu säästä, ja aamupäivä osoittautuikin liian sumuiseksi suomalaisjoukkojen kuvaamiseen. Jouduimme tyytymään K9-panssarihaupitsien ja niiden käyttöä odottavien varusmiesten toimien tallentamiseen.
Iltapäivä ranskalaisten joukkojen kanssa ei puolestaan tuottanut pettymystä. Koko iltapäivän saimme seurata CAESAR-haupitseilla ampumista. Suomalaiselle auktoriteettiuskovaiselle oli opettavaista huomata turvallisuusohjeiden venyvyys. Uutistoimisto AFP:n toimittajat neuvottelivat meille paremmat paikat kuin mitkä meille alun perin annettiin. Kameran sarjakuvauksen nopeus oli liian hidas 900 m/s lähtevälle ammukselle. Vain muutamalle ruudulle jäi muuta kuin savua, vaikka otin monta sataa kuvaa.
Ammuskeluesityksen adrenaliinissa meinaa unohtua, että toisessa päässä on kohde, jolle on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa. Mittakaavoja on vaikea hahmottaa. Ranskalaisten tykin ammus sinkosi 16 kilometrin korkeudelle ja yhtä pitkän matkan päähän, ennen kuin se osui maaliinsa. Miltä siellä päätepisteessä mahtoi näyttää tai tuntua? Sitä ei meille näytetty.
Tapahtuma oli suuri mediaspektaakkeli, ja se ajoi julkilausumatonta propagandatarkoitusta sekä kotiyleisölle että muualle. Oppainamme toimineet viestintähenkilöt ylittivät kaikki odotukset mukavuudellaan ja rikkoivat stereotypioita vakavista ja pidättyväisistä sotilaista. Kiinnostavimmat kommentit tulivat niin ikään heiltä, vaikka tietenkin ”off the record”. Meille virallisesti tarjotut haastateltavat taas olivat melkoinen pettymys. Kukaan ei halunnut, osannut tai voinut puhua politiikkaa. Mitään laajemman skaalan strategiaa kuin sitä taktista tasoa, mistä he itse vastasivat, ei myöskään kommentoitu.
Vaikkei kukaan voinut jakaa mahdollisesti tietämäänsä tiedustelutietoa, oli selvää, että itänaapuri seurasi harjoituksia tavalla tai toisella. Toisin sanoen harjoitusten oli tarkoitus myös toimia pelotteena Venäjälle. Onko sotaharjoituksesta hyötyä, jos vihollinen ei sitä näe?
Uutena vuotena pohdin rakettien hinta-laatusuhdetta. Jopa satojen eurojen arvoisesta ilotulitteesta saa nauttia muutaman sekunnin. Tähän verrattuna sotaharjoitukset ovat omaa luokkaansa. Tarkkaa hintaa on vaikea löytää, mutta yhden Nato-kaliiperisen 155 mm:n ammuksen voi olettaa liikkuvan tuhansissa euroissa. Jotkut ovat sitä mieltä, etteivät puolustuksen panostukset ole pois mistään muusta. Haupitsien sarjatulta seuratessa on kuitenkin vaikea ajatella, että kyseessä olisi kovinkaan kannattava sijoitus.
Sivarina en usko sotimisella saavutettavaan rauhaan. Silti lukiessani CAESARien käytöstä Ukrainassa puolustuksena Venäjän hyökkäykseltä tai Syyriassa tukena kurdien taistelussa Isisiä vastaan on vaikea vastustaa niiden käyttöä kategorisesti. Oli vastapuolella kuka tahansa, pätevät Jean-Paul Sartren sanat: ”Kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät kuolevat.”
