Toimittaja Oksana Tšelyševa haastatteli Pax-festivaalin artisteja, joilla on musiikissaan vahvaa sanomaa. Juttu on julkaistu venäjäksi Eho Moskvyssä. Päätimme julkaista jutun myös suomeksi, jotta Paxin kävijät saavat vilauksen lavan takaa.

Heinäkuun viimeinen sunnuntai oli Helsingissä aurinkoinen ja lämmin. Rauhanpuolustajille se oli oikea lahja kymmenennen juhla-Paxin kannalta. Lähes kaupungin keskustassa Linnanmäen vieressä pidettiin ilmainen musiikkifestivaali, jossa voi kuulla folkia ja klassista, rokkia, poppia, räppiä, jazzia tai mitä vain. Keskeinen piirre sekä muusikoille että järjestäjille olivat ajankohtaiset sosiaaliset ja poliittiset aiheet.

”Musiikki saa olla kevyttäkin. Ihmiset voivat nauttia auringosta mutta kuulevat samalla, mitä lavalla puhutaan”, kertoo Timo Kalevi Forss. Miten määrittää mies, joka juuri laskeutui lavalta: festivaalin juontaja ja tuottaja mutta myös muusikko, joka säesti kitaralla Susanna Hastia. Edustaako Timo Kalevi Rauhanpuolustajia? Onko hän muusikko? Vai kirjailija ja lehtimies?

Suomalaisessa musiikkielämässä hämmästyttää se, että muusikko, journalisti, näyttelijä, kirjailija on usein yksi ja sama ihminen. Niin täällä toimitaan.

Susanna Hast on Suomen Akatemian tutkija, joka on kirjoittanut sodan ja rauhan ongelmista sekä myötätunnon ja tuskan ilmenemisestä sodan traumoja kokeneilla ihmisillä. On rankkaa kirjoittaa neutraalia tutkimustekstiä sodan haavoittamista, jos itse on empatiakykyinen ihminen.

Susanna Hast on kirjoittanut artikkeleita psykologian ja kansainvälisten suhteiden leikkauspisteestä, esimerkiksi ”Children Witnessing War” ja ”Sounds of Silence: Reflections on Songwriting and International Relations”, eli sodan kokemuksen tutkimus avaa näkökulmia tiedon ja vallan suhteeseen. Nämä ovat eräitä hänen tutkimusaiheistaan.

Festivaalilla hän lauloi Tšetšeniasta ja Beslanista. Osa hänen seuraavaa tieteellistä monografiaansa on levy, jolla on laulu joka luvun teemasta.

”En ole koskaan suunnitellut muusikon uraa, mutta tunsin tuskaa kirjoittaessani. Säilyttääkseni psyykeni kunnossa aloin tehdä lauluja. Ne virtasivat minusta itsestään, ilman ponnistelua. Ensimmäiset talletin kännykkään.”

Sodat eivät lopu rauhansopimuksen allekirjoittamiseen, vaan jatkuvat elossa selvinneiden mielessä.
”Kipu ei katoa mihinkään. Se muuntaa muotoaan, mutta säilyy sodan uhreissa”, toteaa Susanna. ”On hämmästyttävää, että kauheissakaan oloissa ihmiset eivät kadota kykyä myötätuntoon. Tutkimustyössäni olen törmännyt lukemattomiin tarinoihin todellisesta rakkaudesta, auttamisesta, myötätunnosta ja hyvyydestä. Ja silti kaikkien sotien pääongelma on se, miten ne tuhoavat ihmissuhteita jopa perheissä.”

Susanna ei yritä vetäytyä taiteessa tai tutkimustyössä abstraktiin puolueettomuuteen: ”Kyllä sekä minä että työni olemme poliittisia. Miksi pitäisi teeskennellä puolueetonta silloin, kun se olisi moraalitonta?”

ERILAISIA SUOMALAISIA

Hassan Maikalin kaveri elämässä ja laulunteossa on Vladislav Mohin. Hassan on somalitaustainen suomalainen. Vlad on arkangelin-venäläinen suomalainen. Hieno duo kaiken kaikkiaan. Hassan kirjoittaa tekstit ja Vlad musiikin. Festivaaleille heidät pyydettiin heidän esiinnyttyään mielenosoituksessa Irakin ja Afganistanin pakolaisten karkotuksia vastaan. Youtubessa Hassan on Kontulan Hassan maahanmuuttajien asuttaman Kontulan mukaan.

”Olen syntynyt Helsingissä, Suomi on kotini ja isänmaani. Kun kasvoin Kontulassa näin, että somalit olivat somalien kanssa, venäläiset keskenään ja kurdit samoin. Entä minä? Olen syntynyt Suomessa ja tunnen olevani suomalainen, tämän yhteiskunnan osa. Kuitenkin olen musta, muslimi ja somali, ja yhteiskunnassa on kaltaisistani läjäpäin kielteisiä ennakkokäsityksiä.”

Vieressä istuu Vlad: ”Venäläisenä Suomessa? Ihan helppoa… Tosin saatat saada viistoja katseita tai ilkeitä kommentteja. Tätä sattui esimerkiksi koulussa. Ihan sama, kun olen onneksi aika paksunahkainen ja pystyn pitämään puoleni. Varsinkin kun rasismi ja viha on täällä marginaaliporukoitten juttu.”
Molemmat pitävät Suomea mahdollisuuksien maana. Hassan innostuu:
”Ajatelkaa nyt: ilmainen koulutus, valtio takaa terveydenhuollon, jopa meidän studio on maksuton, koska olemme nuoria muusikkoja. Helsingissä kirjastot ja nuorisokeskukset antavat valtavasti mahdollisuuksia. Kai sen huomaa siitäkin, että ensimmäinen iso keikkamme oli tasavallan presidentille.”

Hassan nauraa tarttuvasti: ”Olen yleensäkin myönteinen ihminen. Olen musta suomalainen, joka on hyvin kiltti. Olen varma, että 99 prosenttia valkoisista suomalaisista, jotka kuuntelee meitä, pitää minusta. Sitten on se prosentti, jotka ei vaan usko, että olen mikä olen, että rakastan Suomea ja Somalia on minulle äidin kotimaa. Kun tämä prosentti näkee meidät Vladin kanssa, ne ajattelee: ’Oho, valkoinen suomalainen ja musta somali’. Sitten Vlad vaihtaa suomesta venäjään ja hänkin muuttuu vieraaksi sille yhdelle prosentille.”
Vlad on samaa mieltä: ”Joka tapauksessa Suomi on esimerkki siitä, miten erilaisia voidaan olla yhtenäisessä yhteiskunnassa.”

SUOMELLA JA SOMALIALLA ON ERITYISSUHDE

Somalia on yksi Rauhanpuolustajien toiminnan teemoista. Tänä vuonna järjestön Helsingin-toimistoon tuli Mohammed Ibrahim, somalijournalisti, joka on saanut turvapaikan Suomesta. New York Timesille kirjoittanut journalisti on nyt Rauhanpuolustajien vapaaehtoinen toimija. Järjestö auttaa vuorostaan Hassanin ja Mohammedin kaltaisia somaleja. Mohammed kertoo: ”En arvannut päätyväni Suomeen. Tein työtä amerikkalaisille, osallistuin mediaseminaareihin Sveitsissä ja Ranskassa. Kuitenkin kun perheeni alkoi saada uhkauksia al-Shabaabin hajoamista käsitelleen artikkelini jälkeen, juuri Suomi auttoi meitä.”

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtajan Teemu Matinpuron mukaan järjestö auttaa somalijournalisteja antamalla työskentelytilan ja tukemalla heidän ponnisteluaan somaliklaanien keskinäisen anteeksiannon puolesta.

”Jo paljon ennen Somalian sisällissodan alkua Suomi rakensi Mogadishuun tuberkuloosisairaalan”, kertoo Mohammed. ”Sota on tuhonnut sen mitä Suomen ja sen lääkärien avulla oli saavutettu, mutta tragedian aikana somalit eivät ole jääneet yksin.” Myös hän pitää Suomea ”mahdollisuuksien maana”: ”Oli henkisesti rankkaa joutua yllättäen kauas kotoa, mutta ihme kyllä pienelle Suomelle Euroopan reunalla Somaliani, joka sijaitsee kaukana Afrikassa, on muutakin kuin läntti kartalla. He auttoivat ennen sotaa ja auttavat nytkin.”

OMAN PAIKAN ETSINTÄÄ

Toivo, mahdollisuuksien tasa-arvo ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ovat tuttuja teemoja myös Sanna Klemetille, joka on Litku Klemetti -ryhmän johtaja ja lauluntekijä. Hän on niitä muusikkoja, jotka vain eräänä aamuna heräsivät kuuluisina. Hänen tekstinsä ovat lyyrisiä mutta myös sarkastisia ja saavat vastakaikua niiltä nuorilta, jotka eivät löydä paikkaansa nyky-Suomessa. Sanna ei ole mitään litkua eikä hankala juttukumppani.

”Olen työläisperheen tytär itäsuomalaisesta pikkukylästä. Jouduin ponnistelemaan osoittaakseni, etten ole huonompi kuin ikätoverit suurkaupungeista. Olen todella taistellut paikasta elämässä. Nyt yritän sanoa ikätovereille lauluissani, etteivät anna periksi, istu tyhjänpanttina vaan ponnistelevat, eivät masennu vaan jatkavat linjallaan.” Sanna tulee lavalle, seisoo pari minuuttia katsoen vaiti parin metrin päässä olevaa yleisöä. Äkkiä hän loiskauttaa pullosta vettä kasvoilleen ja alkaa laulaa. ”En tiedä miksi”, hän kertoo konsertin jälkeen. ”Kaikki otti päähän. Olin tyytymätön. Tunsin, etten ole vireessä. Minun täytyi herätä ja nähdä kaikki toisessa valossa. Konserttini eivät muistuta toisiaan. Jokainen niistä on improvisointia, reagointia kuuntelijoihin.”

Kysymykseen, miksi hän esiintyi epäkaupallisella festivaalilla, hän vastaa: ”Festivaalin aihe on minulle tärkeä. Elän maailmassa, joka on täynnä sotaa ja eriarvoisuutta, joka tuhoaa itseään. Jos voin lauluillani muuttaa jotain, jos on toivoa että niiden kuuntelijat alkavat miettiä ja estävät poliitikkoja tekemästä tuhoisia päätöksiä, teen mitä pitää. Sanon kuuntelijoilleni: miettikää, olkaa itsenäisiä, puolustakaa näkemyksiänne. Koska maailman kolme pääongelmaa ovat eriarvoisuus, rahan valta ja ympäristön tuhoaminen.”

MUISTUTUS MEDIAN VASTUUSTA

Karri Miettinen tunnetaan taistelija- ja taiteilijanimellä Paleface, ja muusikko on tavallinen näky vasemmistolaisissa kokoontumisissa tai rasisminvastaisissa demoissa. Hän ei vieroksu nimitystä ’aktivisti’. Siksipä rauhanfestivaali ja Paleface kuuluvat yhteen Suomessa. Paleface esiintyy monessa genressä: eräät nimittävät häntä räppääjäksi, toiset hiphopin esittäjäksi, jotkut Suomen uudeksi laulaja-lauluntekijäksi, semminkin kun hänelle teksti on yhtä tärkeä kuin laadukas esitys. Taiteilijanimi on Karrin amerikkalaisten kaverien keksimä, hän aloitti laulunteon siellä ja oli mustien räppääjien silmissä hyvin kalpeanaamainen.

Festivaalin lopuksi esiintyi suomalaisryhmä Maria Gasolina, joka soittaa maailmanmusiikkia. Ryhmän vetäjä Lissu Lehtimaja on taiteilija ja sarjakuvakirjojen tekijä. Tänä vuonna ryhmä aikoo julkaista uuden albumin, jolle muusikot ovat koonneet teemoja Suomeen tulleiden Pohjois- ja Itä-Afrikan ja Lähi-idän pakolaisten musiikista. Siten heidänkin osallistumisensa festivaali oli itsestään selvää. Lissu Lehtimajan mielestä kolme tärkeintä ongelmaa nyt ovat median rooli ja sen vastuu sanoista, jotka voivat aiheuttaa suurta onnettomuutta, yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja sodat. Sodat, jotka usein jäävät varjoon tai sitten ovat ”muodissa”, median painotuksista riippuen.

Beslan-laulujen tekijä Susanna Hast pitää myös mediaa suurena ongelmana: ”Äskettäin täällä kävi Putin ja joka paikassa puhuttiin vain hänestä. Minusta siinä ei ole mieltä. Viime aikoina olen kieltäytynyt kommentoimasta Venäjää: tajusin äkkiä, että vaikka osaan venäjää, en voi täysin ymmärtää maata. Niinpä minusta on parempi noudattaa periaatetta ’älä tuota vahinkoa’ kuin puhua asioita, joilla voi olla kielteiset seuraukset. Semminkin kun kaikki odottavat yksinkertaisia ratkaisuja ja simppeleitä totuuksia. Useita kertoja jokin julkaisuni somessa on saanut vastakkaisten kommenttien vyöryn: minua syytetään yhtä aikaa Venäjän viholliseksi ja Putinin agentiksi.”

Kymmenennellä Pax-festivaalilla Helsingissä rauha, vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus eivät olleet vain sanoja vaan ajatuksia, joita toimijat haluavat toteuttaa käytännössä. Festivaalia rahoittaa pääasiassa Helsingin kaupunki. Osa budjetista tulee maksuina muilta kansalaisjärjestöiltä, jotka esittelevät täällä toimintaansa.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era
Kuvat Essi Rajamäki ja Juuso Aalto