Pirjo Virtaintorppa heräsi kansalais- ja rauhanaktivistiksi 1980-luvun suurilla rauhanmarsseilla. Rauhanpuolustajien Afrikka-komitea sai hänet kiinnostumaan Etelä-Afrikan tilanteesta. Virtaintorppa päätyi kokopäiväiseksi työntekijäksi ANC:n eli Afrikan kansalliskongressin Suomen-toimistoon 1990-luvulla.

Pirjo Virtaintorppa kertoo taustastaan: ”Kasvoin Helsingin Vallilassa. Kotona ei puhuttu politiikasta. Ponnahduslautani aktivismiin oli Kallion lukio, josta moni muukin on päätynyt samalle tielle. Ensi kosketukseni Suomen Rauhanpuolustajiin tapahtui rauhanmarssilla 1980-luvun puolivälissä. Ystäväni Hanna Virtanen oli töissä Puluissa, ja hänen kauttaan ajauduin mukaan. 1980-luvulla rauhanmarssit olivat yhtä suosittuja kuin Pride nykyään.”

1980-luvun kylmän sodan vuosina ydinsodan pelko veti jopa satojatuhansia ihmisiä kaduille osoittamaan mieltään. Se oli myös rauhanjärjestöjen kulta-aikaa. Rauhanpuolustajien jäsenmäärä laskettiin kymmenissä tuhansissa ja järjestön toimistolla oli töissä useita kymmeniä ihmisiä.

”Muistan tuhkakupit Rauhanpuolustajien toimiston pöydillä. Niitä oli useita paperikasojen seassa. Bulevardin toimisto oli hieno paikka mutta tupakansavuinen. Siellä oli kova tekemisen meininki. Nuoretkin ihmiset olivat aivan burn outin partaalla, koska maailmassa oli niin paljon parannettavaa. 1980-luku oli aika jännittävää aikaa, koska ilmassa oli ihan konkreettisia vaaroja.”

Maailmaa parannettiin myös vapaa-ajalla. ”Keikuin Pulujen toimistolla lähinnä sen takia, että ystäväni oli siellä töissä. Pulu-porukan kanssa tuli istuskeltua paljon Asemaravintolassa heidän työpäiviensä jälkeen. Se oli epävirallista rauhantyötä. Pian oma mielenkiintoni suuntautui Afrikkaan. Afrikka-komitea oli tuolloin se osa Rauhanpuolustajia, jossa keskityttiin eteläiseen Afrikkaan liittyviin asioihin.”

BOIKOTTIEN KULTA-AIKA

1980-luvulla kukaan ei voinut välttyä Etelä-Afrikkaan liittyviltä uutisilta. Maan harjoittama rotuerotteluun perustuva apartheid-politiikka koettiin häpeällisenä jäänteenä kolonialismin aikakaudelta.

”Etelä-Afrikan tilanne oli absurdi. Oli kummallista, että sen kaltainen yhteiskunta oli vielä olemassa tuohon aikaan. 1980-luvulla oli kolme suurta vääryyttä, joille piti tehdä jotain. Ne olivat Etelä-Afrikka, Palestiina ja Pohjois-Irlanti. Siihen mennessä, kun ANC:n toimisto täällä Suomessa lakkautettiin, Etelä-Afrikka ja Pohjois-Irlanti olivat hoidossa. Palestiinaan jäi vielä paljon tekemättömiä töitä.”

Yksi tapa reagoida kansalaisena oli osallistua erilaisiin boikotteihin. Etelä-Afrikka-asiassa tikunnokkaan nostettiin erityisesti öljy-yhtiö Shell.

”Shell-boikotti 80-luvun lopulla oli kaikkein näkyvin juttu. Opiskelin vuodet 1989−90 Moskovassa. Jo tätä ennen olin tehnyt Shell-boikottikampanjaa Suomessa Iina Soirin ja Markku Kangaspuron kanssa. Iina työskenteli tuolloin HYY:ssä. Pyrimme lanseeraamaan Shell-boikottia mahdollisimman laajasti Suomessa. Shell kävi kauppaa Etelä-Afrikassa YK:n pakotteista huolimatta. Olin alaikäinen autoton pyörällä kulkeva ihminen, joten Shellin boikotoiminen oli minulle tosi helppoa.”

TIMANTTIRAHOJA

Länsimaisten nuorten aktivistien oli helppo yhdistää voimansa ja tuntea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Maailma ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yksi vapautusliike ANC:n tukijoista oli Neuvostoliitto. Kun Pirjo Virtaintorppa matkusti Rauhanpuolustajien Afrikka-komitean edustajana suureen itäiseen naapuriimme, putosivat suomut hänen silmiltään.

”Vuoden 1989 kesällä lähdimme Hanna Virtasen kanssa Kiovaan eteläisen Afrikan solidaarisuuskokoukseen. Kun Suomessa useimmat Etelä-Afrikka-aktivistit olivat meidän kaltaisiamme nuoria, Neuvostoliiton Etelä-Afrikka-solidaarisuus oli selvästi institutionalisoitua. Muut kokoukseen osallistuvat olivat puku päällä ja kravatti kaulassa kulkevia ukkoja, jotka puhuivat kankeaa englantia kanssamme. Heidän työnsä oli siis eteläisen Afrikan tukeminen.”

Juhlapuheiden takaa paljastui, että Neuvostoliitonkin toimintaa ohjasivat kapitalismin rautaiset lait, eikä kovaa peliä pelannut suurvalta juuri piitannut kansainvälisistä boikoteista. ”Jossain käytäväkeskustelussa tuli puhetta timanteista. Neuvostoliittolaiset puhuivat avoimesti Neuvostoliiton ja Etelä-Afrikan johtavan timanttiyrityksen De Beersin välisestä kaupankäynnistä. Timanttikaupan piti olla boikotissa. Olin vähän päälle kaksikymppinen ja aivan pöyristynyt siitä, että Neuvostoliitto käy kauppa De Beersin kanssa. Keski-ikäinen puku-ukko katsoi minua alaspäin ja kysyi: ’Mistä luulet, että olemme saaneet rahaa ANC:n tukemiseen?’ Minulle tuli todella sinisilmäinen ja tyhmä olo.”

Absurdeja piirteitä ei puuttunut myöskään Afrikka-komitean kampanjoinnista Suomessa. ”Meillä oli Shell-boikottikampanjapäivä, jolloin Make [Markku Kangaspuro] ajoi ympäri Helsinkiä pakettiautolla ja minä siskoni kanssa toisella. Kummankin pakun kyljessä oli lakanoita, joissa kehotettiin boikotoimaan Shelliä. Ajoin siskoni kanssa Tullinpuomin Shelliä ympäri. Olimme sopineet treffit Rahapajankatu ykkösen eteen Katajanokalle Uspenskin katedraalin viereen. Siinä sijaitsi Etelä-Afrikan lähetystö. Sillä välillä kun me rundasimme pakuilla, toiset kävivät vaihtamassa Rahanpajankadun kyltin nimeksi Nelson Mandelan katu. Jossain vaiheessa poliisit alkoivat seurata meitä. Päädyimme Rahanpajankadun viereiseen puistoon, joka tunnetaan nykyään Tove Janssonin puistona. Juhlimme uutta Nelson Mandelan katua avaamalla shampanjapullon. Siihen aikaan alkoholia ei saanut nauttia julkisilla paikoilla. Niinpä poliisit saapuivat ottamaan shampanjan avanneen Kangaspuron tiedot ylös. He olivat myös huomanneet katukyltin vaihdon, mutta eivät saaneet syyllisiä kiinni. Make joutui poliisikuulusteluihin. Mitään rangaistusta emme kuitenkaan saaneet.”

ANC JA MANDELA

1990-luvun alussa Virtaintorppa toimi Suomi–Etelä-Afrikka-seurassa. Vuonna 1990 hänestä tuli kokopäivätoiminen ANC:n Suomen-toimiston työntekijä. ”Se oli viralliselta nimeltään ANC Information Office. Ruotsissa oli paljon isompi ANC:n toimisto, jossa oli monta ihmistä töissä. Mohammed Hussein, joka tuli Ruotsin-toimistosta Suomeen töihin, oli aluksi Suomessa ANC:n ainut työntekijä. Toimistoa ylläpidettiin Suomen ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin. Nelson Mandela vapautui vankilasta helmikuussa vuonna 1990. ANC:n toimisto oli riippumaton suomalaisesta poliittisesta järjestelmästä. Se ei sijainnut Bulevardilla Pulujen toimistolla vaan Kalliossa. Mohammed ei osannut Suomea, joten minun tehtäväni oli olla hänen suomenkieliset silmänsä, korvansa ja suunsa.”

Suomi–Etelä-Afrikka-seuran aktiivina Virtaintorppa pääsi usealle matkalle Etelä-Afrikkaan. Hän toimi muun muassa vaalitarkkailijana ja näki maan poliittiset jännitteet omin silmin. Mahdottomasta tuli kuitenkin mahdollista. Vuoden 1994 vaaleissa apartheid-järjestelmä kaatui, ja vuosia vankilassa istunut Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi.

Virtaintorppa pääsi tapaamaan Mandelan useampaankin kertaan, mutta yksi tapaaminen on jäänyt hänelle erityisen lämpimästi mieleen. Se tapahtui Mandelan ensimmäisen Suomen-vierailun aikana vuonna 1992 Martti Ahtisaaren presidenttikautena. Mandela saapui maahamme vapautusliike ANC:n johtajana.

”Mohammed Hussein liikkui Mandelan delegaation kanssa ympäri Helsinkiä, mutta minun piti olla ANC:n toimistolla päivystämässä. Tämä oli aikaa ennen kännyköitä. En ollut nähnyt Mandelaa muuten kuin Helsingin työväentalolla järjestetyssä juhlassa. Mohammed soitti minulle päivänä, jolloin Mandela oli jo lähdössä pois Suomesta ja pyysi hakemaan Lehtikuvasta kirjekuoren, jossa oli vierailun aikana otetut valokuvat. Ne pitäisi toimittaa hotelli Intercontinentaliin, jossa Mandela oli majoittuneena. Hain kuoren Lehtikuvasta ja kiikutin sen hotelliin. Muhammed tuli aulaan ja pyysi minua odottamaan. Hän haki Mandelan paikalle. Mohammed esitteli minut Mandelalle sanoen: ’Tässä on Pirjo, joka on tehnyt töitä koko sen ajan, kun me olemme heiluneet kaupungilla.’ Mandela kiitti ja halasi minua ja sanoi, että juuri sinun kaltaisiasi ihmisiä me tarvitsemme. Olin aivan taivaissa.”

KEEP ON GOING!

Etelä-Afrikasta ei tullut onnelaa, vaikka apartheid kukistettiin. Tänä päivänä maassa rehottaa yhä rasismi ja hallinto on korruptoitunut. Virtaintorppa on tästä harmissaan, mutta hän ei kuitenkaan heittäydy pessimistiksi. Hän ei ole käynyt Etelä-Afrikassa vuoden 1994 jälkeen. Työura on vienyt hänet muun muassa Suomen Reilun kaupan toiminnanjohtajaksi ja Kansan Uutisten toimitusjohtajaksi. Tätä nykyä hän työskentelee Helsingin Invalidien Yhdistyksen toiminnanjohtajana.

”Korruptio ja Etelä-Afrikan taloudellinen todellisuus on lähes yhtä pahaa kuin se ollut aina ennenkin. Olen ylpeä siitä kaikesta, mitä me teimme. En ikinä piilottele sitä, että olen ollut ANC:ssä töissä, boikotoinut Shelliä ja ollut mukana Rauhanpuolustajissa. Tiedän olleeni hyvällä asialla. Mutta minua harmittaa aivan suunnattomasti, miten hyvät lähtökohdat onnistuttiin pilaamaan Etelä-Afrikassa. Vuonna 1994 oli mahdollisuudet kaikkeen hyvään. ANC:n päättäjät käyttäytyivät valtaan päästyään yhtä tyhmästi kuin useiden muidenkin Afrikan vapautuneiden siirtomaiden hallitsijat. Korruptio pääsi vallalle.”

Mitkä ovat Pirjo Virtaintorpan terveiset tämän päivän nuorille aktivisteille? ”Maailma on monessa mielessä paremmassa jamassa kuin ennen. Ravitsemukselliset olot ovat parantuneet kehitysmaissakin ja köyhyys on vähentynyt. Nämä ovat kiistattomia tosiasioita. Ei maailmasta kuitenkaan ole tulossa mitään oikeudenmukaisuuden kehtoa. Taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt, ainakin tuntuu siltä. Nuorille aktivisteille sanoisin ’Keep on going’. On hyvä tuntea aikuisena, että on ainakin yrittänyt ja osallistunut eikä vain katsonut kaikkia maailman epäkohtia vierestä.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Virtaintorpan kuva Hanna Linnove